Mutta miten ne ennen viihtyivät?

Sain Koillismaa-sarjan luettua joitakin päiviä sitten. Lukukokemuksen päättyminen oli loppujen lopuksi kuitenkin jonkinnäköinen antikliimaksi – luin kirjoja kamalalla innolla, mutta pettymys jäi käteen. Eihän tätä voi tähän lopettaa? Haluan tietää enemmän! Mitä muille henkilöille tapahtui? Mitä tämän jälkeen kävi?

No, kaunokirjallisuuteenhan tämä kuuluu. Kirjailija on lopettanut täysin oikealla hetkellä teoksensa, jos lukijalle jäi vielä nälkää ja hahmot saivat jäädä elämään omaa elämäänsä. Totuuden sanoakseni Koillismaa oli upea lukukokemus, jota suosittelen aivan kaikille!

Mustan lumen talvi oli monella tapaa helpoin Päätalo minulle, sillä 60-luvulle sijoittuvissa tapahtumissa oli jo paljon nykymaailman ihmiselle tuttua. Erityisen samaistuttavalta ja toisaalta huvittavalta tuntui kuvaus siitä, kuinka televisio saapui selkosiin. Menemättä sen kummemmin yksityiskohtiin (ei juonipaljastuksia!) tuo mystinen väline kietoo pauloihinsa niin nuorimman kuin vanhimmankin sukupolven, mutta kaikkia tämä ei kuitenkaan ilahduta.

Mitä viihde sitten on ollut ennen televisiota, vai oliko sitä edes? Ja puhun nyt nimenomaan selkosten kaltaisista köyhistä, jopa ankeista oloista, joissa ei ole liiemmin pitoja järjestetty. Sen on täytynyt syntyä pienistä levon hetkistä työnteon jälkeen ennen nukkumaanmenoa. Sen kaltaisesta viihtymisestä lienee nykyään turha haaveilla, kun puhelin houkutuksineen viihdyttää aamusta iltaan.

Päätalon juhlavuosi alkaa kääntyä vääjäämättä kohti huipennustaan, syksyä. Omalla kohdallani loppuvuodesta on tulossa kiireinen, enkä todellakaan valita. Saan opiskella vielä yhden vuoden ja tehdä sivussa mielekkäitä töitä, joten olen todella onnekas. Tuntuu, kuin leppoisan rauhallisista päivistä Taivalkoskella olisi kuitenkin taas kulunut vaikka kuinka pitkä aika. Kesä on lyhyt.

Minun on aika pohtia, miten toteutan syksyn aikana myös tätä Päätalo-blogiani. Seuraava, sangen luontainen aihe on kuitenkin jo valmiina: saan vielä tänä iltana käsiini ihanan Karoliina Timosen uutuusteoksen Kirjeitä Iijoelle. Palaan asiaan ihanan kirjaviihteen tiimoilta!

Päätalo-krapulaisen koti-ikävä

”Aamulla tarkoitus klo 7 lähteä kohti Tamperetta, todellista ja 
lopullista kotiani kohti” – Kalle Päätalo, 12.7.2000 Kallioniemessä
.

Ylläoleva on katkelma meidän Taivalkosken mökkipäiväkirjastamme. Se on viimeisestä kirjoituksesta, jonka vaari sinne itse ikuisti. Äitini luki katkelman osana hienoa puhettaan Päätalo-viikon lukijatapahtumassa. Puhe, samoin kuin Antti Heikkisen ja Harri Mantilan esitykset (kiitokset muuten molemmille minunkin mainitsemisesta!) herätti paljon ajatuksia. Päällimmäiseksi nousi tällä kertaa kodin käsite.

Päätalo-viikolla käyminen on minulle kotoisimpia asioita maailmassa, ja minua harmittaa jo nyt se, että ensi vuonna en mitä suurimmalla todennäköisyydellä pysty menemään heinäkuun ensimmäisellä viikolla Taivalkoskelle. Kotoisuus syntyy tutuista ihmisistä, paikoista ja tietysti ohjelmasta.

Asialla on valitettavasti myös kääntöpuoli. Päätalo-viikkoon kuuluu valitettavasti myös kiire, joka johtaa olotilaan, jota otsikossa luonnehdin Päätalo-krapulaksi. Kun viikko on täynnä kiinnostavaa ohjelmaa ja tuttuja ihmisiä, jää jotakin väkisinkin väliin. Ja silti on sellainen olo, että koko ajan juostaan paikasta toiseen.

Olin Taivalkoskella tänä vuonna viikon: saavuimme sunnuntaina 30.6., lähdimme sunnuntaina 7.7. Tänä aikana otin vain yhden ainoan kerran ihan todella rennosti. Se tapahtui keskiviikkona, kun kävin mökkimme huonosti lämpiävällä saunalla ja istuskelin siellä niin pitkään, että äiti lähetti veljeni katsomaan, olenko tuupertunut. Muuten viikko oli siis täynnä laatuaikaa kiireisten ihmisten seurassa.

En ole kuitenkaan vielä kotona, vaan Taivalkoskelta jatkoimme kesälomaamme vielä Ylläkselle, jossa olemme viettäneet pari päivää ennen huomista matkaa takaisin etelään. Espooseen. Kotiin. Olen tällä hetkellä niin onnellinen siitä, että huomenna pääsen taas – vaariani lainatakseni – todelliseen kotiini, sillä sitä Espoo minulle on.

Sen miettiminen ei toivottavasti ole vielä ajankohtaista, onko Espoo minun lopullinen kotini, mutta vaarilleni Tampere jäi sellaiseksi. Hänen hautansa on jo lähes 20 vuotta sijainnut Tampereen Messukylän hautausmaalla aivan kirkon vieressä.

Todellisen kodin sijainnista huolimatta vaarin muisto eli kirkkaana tämän vuoden Päätalo-viikolla. Kylällä oli enemmän ihmisiä kuin vuosiin, ja olipa paikalla mediaakin esimerkiksi Aamulehdestä, Helsingin Sanomista ja Koillissanomista. Vaikka meidän perheestämme kukaan ei Taivalkoskella asukaan, on se vaarin ansiosta kuitenkin meille aina kesäinen varakoti, johon on ihana mennä. Kiitos Taivalkoski, jälleen kerran!

Ps. Ettei vain pääse unohtumaan – lupailin lauantaina Wanhan Myllyn terassilla, että olisin lähes kolmen vuoden tauon jälkeen taas valmis lukemaan hieman vaarini tuotantoa. Olisiko se Koillismaa-sarja seuraavaksi?

Mitä metsäläisiä te oikein olette…!

Tämän kirjoituksen aihe on instituutio, joka on itselleni todella tärkeä: koulu! Myös Kalle Päätalo kirjoitti paljon saamastaan opetuksesta, ja Iijoki-sarjaa lukiessani mieleen jäi erityisesti eräs sattumus hänen ensimmäiseltä kansakouluvuodeltaan.

Olen itse aina viihtynyt koulussa ja niinkin hyvin, että jatkan vielä 26-vuotiaana opintojani samalla, kun toimin itse opettajana. Vaikka opettajan ammatti ei ole aina tuntunut kutsumusammatilta, en tällä hetkellä voisi kuvitella tekeväni mitään muuta työtä. Olen suhteellisen ujo ja introvertti ihminen, mutta jostain syystä luokan edessä oleminen ei ole koskaan jännittänyt minua. Minulla on ollut aivan ihania oppilaita (terkkuja vaan, jos joku teistä tätä sattuu lukemaan!), ja samoin ihan yhtä lailla mahtavia kollegoja!

Koulunkäynti on nykysuomalaiselle itsestäänselvyys ja monen mielestä varmasti tylsäkin velvollisuus, mutta kovin pitkäänhän asiat eivät ole näin olleet. Kalle Päätalon vanhemmat eivät saaneet (tai joutuneet) juuri koulun penkkiä kuluttamaan, sillä molemmat kävivät vain kiertokoulua, josta tarttui mukaan jonkintasoinen lukutaito. Akateeminen sivistys ei muutenkaan ollut tuolloin maaseudun ihmisille juuri minkään arvoista, ja Kallen isän Herkon suoranainen viha kirjallisuutta kohtaan on yksi Iijoki-sarjan alkupään keskeisistä teemoista. Se varjosti nuoren Kallen luku- ja kirjoitushaaveita melkoisesti.

Vaarini puolestaan kävi kansakoulua, ja tämän urakan alkutaivalta on kuvattu Iijoki-sarjan avausosassa, Huonemiehen pojassa, hersyvän hauskasti. Koulun perustaminen vuonna 1928 ei ensinnäkään ollut kaikille Jokijärven asukkaille mieleen, sillä luku- ja kirjoitustouhujen katsottiin vievän aikaa oikeilta töiltä.

Sen vuoksi…

”sen ollessa jo toiminnassa silmäilivät sitä jotkut vanhat ihmiset hitain katsein ja jurrasivat ”laiskuuvven opetusrustingista” ”

Minkälainen sitten oli tuon ajan koulurakennus? Kaksiluokkainen hirsirakennus, jonka yhteydessä olivat myös halkoliiteri, kaksi aittaa, navetta, heinäsuoja, sontahuone ja kolme huusia! Minä opetin kuluneena lukuvuonna modernissa avoympäristö-oppimistilassa ja käytin monenlaisia clevertoucheja, ipadeja ja classroomeja, mutta niitä ei tarvittu 90 vuotta sitten.

Oppilasaineskin oli hieman toisenlaista, sillä lasten lisäksi tuliterässä Jokijärven koulussa aloitti myös ”lähes parimetrisiä korstoja”. Osa näistä jo lähes aikuisikään ehtineistä ei myöskään pärjännyt yläkoulun luokassa, vaan joutuivat aakkosia harjoittelemaan lasten joukkoon. 2020-luvulle tultaessa luokalle jäävä lapsi on harvinaisuus.

Koulun ja Taivalkosken maalaiskylän väliset kulttuurierot olivat 1920-luvulla suuria, ja opettaja joutuu kauhistelemaan esimerkiksi oppilaidensa kielenkäyttöä, kun eräs pojista tunnilla nostaa kätensä pystyyn ja esittää kysymyksen:

”Mulla rupesi kovasti paskattamaan. Saisinko käväistä huussissa?

Tiukan opettajattaren reaktio on järkyttynyt:

”Mitä sinä puhut? Mitä metsäläisiä te oikein olette…! Nuin hirveitä sanoja ei uskoisi edes jätkä laskevan suustaan…”

Niin vaikea kuin sitä onkin uskoa, on poika yrittänyt parhaansa mukaan puhua sivistyneesti. Ensinnäkin on syytä ottaa huomioon, että vaarini synnyinseuduilla ei tuolloin vielä ollut juuri vessoja. Enkä puhu nyt siis vesivessoista, vaan edes yllämainittuja huuseja ei ollut kuin muutamassa talossa koko kylällä. Näistä kopeista käytettiin nimitystä paskamaki, ja vain ”hienosteluun taipuvaiset nuoret naiset” puhuivat huuseista. Paskantaminen taas oli tavallisessa käytössä ollut verbi kyseiselle toimitukselle. Poika yritti siis käyttää niin siistiä kieltä kuin osasi, mutta opettaja-parka järkyttyi ja opetti saman tien oppilaille uusia termejä:

”Jos sinulla on nuin kova hätä, niin mene käymälään ulostamaan!”

Vaikka koulumaailma alkuun olikin kovin vieras, lähti vaarinikin koulutaival kuitenkin hyvin liikkeelle ja oppipa hän lukemaankin, vaikka käsiala ei kaunista katsottavaa alkuun ollutkaan.

On kuitenkin hurja miettiä, miten nopeaa suomalaisen koululaitoksen kehitys on ollut: isoisovanhempani eivät käyneet ollenkaan, isoisäni kävi kansakoulua ja toki opiskeli aikuisiällä rakennusmestariksi. Äitini sekä minä olemme molemmat opiskelleet ylemmän korkeakoulututkinnon. Minulle on ammatillisesti ilo olla osa hienoa suomalaista koululaitosta, sillä sen nykymuotoinen menestystarina ei ole itsestäänselvys.

Nyt kuitenkin unohdan hiljalleen työasiat ja alan orientoitua juhannuksenviettoon. Saas nähdä, keksinkö viikonlopun aikana uusia blogiaiheita. Ensi viikkoon, ja hyvää juhannusta kaikille lukijoille!

Haikeat hyvästit Päätalo-ilmiölle

Tiesitkö, että Kalle Päätalon syntymästä on 11. marraskuuta tänä vuonna kulunut 100 vuotta?

Jos olet Päätalo-fani, on vastaus tietysti KYLLÄ!

Jos olet keskiverto suomalainen, vastauksesi lienee aha, okei, mitä sitten?

Ja jos olet nuori tai et muuten vain kovinkaan kiinnostunut vuosikymmenten takaisesta, pölyttyneestä kirjallisuudesta, kysynet AI KENEN?

Kirjoitukseni otsikko saattaa olla melko pessimistinen, mutta esitän sille perusteet seuraavaksi. Minä olen elämäni aikana tottunut siihen, että suomalaiset kyselevät todella, siis todella, usein mahdollisesta sukulaissuhteestani kirjailijaan, kun kuulevat sukunimeni. Aika harva alle 50-vuotias on itse erityisen kiinnostunut kirjoista, mutta minusta tuntuu, että melkein kaikkiin suomalaisiin sukuihin mahtuu isoisä/täti/setä/isoäiti jne, joka on kova Päätalo-fani. Vaarini kirjojen ystävät myös usein suhtautuvat lukuharrastukseensa tosissaan, minkä vuoksi kirjailijan nimi on monelle hyvinkin tuttu.

Päätalon laaja maine oli syy sille, että aloitin joitakin vuosia sitten pahamaineisen, 26-osaisen Iijoki-sarjan lukemisen ja bloggasin samalla kokemuksestani ensin omassa blogissani ja sitten Hesarin sivuilla. Sarja tuli luettua, mutta siihen meni yli vuosi. Välillä vihasin projektia, välillä rakastin, mutta viimeisen kirjan suljettuani en ole enää vaarini kirjoihin tarttunut. Lukukokemus oli rankka paitsi massiivisen pituuden, myös intiimien yksityiskohtien ja minulle vieraan maailman loputtoman tarkan kuvailun vuoksi.

Vilja, vaari ja Otso-veli joskus ysärin puolivälissä.

Päätalo-rintamalla on tapahtunut blogin jälkeen jonkin verran. Ritva Ylönen julkaisi vaarini elämäkerran, josta monessa mediassa revittiin otsikoita seksiasiat edellä (ei, en todellakaan aio laittaa tähän linkkejä kyseisiin juttuihin). Sari Keskimaa väitteli tohtoriksi vaarini kirjoista. Nyt juhlavuoden kunniaksi ilmestymässä on peräti kaksi Päätaloon liittyvää kirjaa. Ja tietysti lukijat kokoontuvat joka kesä Taivalkoskelle perinteisille Päätalopäiville, joita vietetään jälleen heinäkuun ensimmäisellä viikolla. Kaikesta tästä huolimatta en voi välttää miettimästä asiaa, jota olen pohtinut jo pidempään:

Onko tämä juhlavuosi jäähyväisten heittoa kirjailija Kalle Päätalon tuotannolle ja maineelle?

Minulla on huolelleni seuraavia perusteita:

  1. KULTAKALAN KÄRSIVÄLLISYYS: Kalle Päätalon tekstit vaativat lukijalta todella, todella paljon kärsivällisyyttä, siis oikeasti. Minä olen ollut pienestä asti kova lukija, mutta Iijoki-sarjan luku-urakka olisi jäänyt taatusti kesken ilman bloginpitoa. Sen jälkeen sosiaalinen media on vain kasvattanut otettaan minusta, kuten monesta muustakin. Tämä aiheuttaa ongelmia nimenomaan keskittymiskyvylle: olen ihan tyypillinen nuorehko sihminen siinä mielessä, että voin hyvällä omatunnolla myöntää olevani koukussa facebookiin-twitteriin-instagramiin-jodeliin-snapchatiin ja ties mihin, ja nopeaan selailuun tottuneet aivoni lukevat nykyään kirjoja yhä harvemmin. Miten lyhyeen ja ytimekkääseen viestintään tottuneet aivot jaksaisivat keskittyä tekstiin, jossa erään lentävän lauseen mukaan yhtä huussikäyntiäkin kuvataan 20 sivun verran?
  2. TOINEN MAAILMA: Päätalon maailma on auttamatta niin vieras nuoremmille kaupunkilaisille, että siitä on vaikea saada otetta. Minä en olisi lukijana varmasti ymmärtänyt lainkaan, miten sadan vuoden takainen Kallioniemi on voinut toimia tai miltä se on edes näyttänyt, jos kyseinen paikka ei olisi sukuni kesäpaikka. Sotamaisemista en meinannut saada otetta oikein mitenkään, mutta ongelma ei rajoitu vain fyysisiin ympäristöihin. Myös yhteiskunta on hyvin erilainen, ja esimerkiksi miesten ja naisten roolit, nuoruuden käsite ja köyhien asema ovat todella erilaisia kuin nykyään. Kokonaan oma lukunsa on Koillismaan murre, jonka tulkitseminen vaatii muualta kotoisin olevalta suomi – Koillismaan murre – suomi -sanakirjaa.
  3. KOVA KILPAILU: Ennen Päätalon kirjoja oli liikkeellä valtavia määriä, kun miehille ostettiin isänpäivänä, syntymäpäivänä ja jouluna aina uusin teos lahjaksi. Volyymin ansiosta kirjat saivat myös uusia lukijoita: Harri Mantila kirjoitti hauskasti Oulun kirjaston blogikirjoituksessa, ettei mummo olisi halunnut nuoren pojan lukevan sukupuoliasioilla ja kirosanoilla ryyditettyä tekstiä – ja siitähän poika tietysti vain innostui entistä enemmän! Nykyään edes aikuisten juttujen tutkiminen ei saa nuoria lukijoita Päätalon tuotannon pariin, kun netistähän ne kaikki jutut kuitenkin löytyvät. Netti on kova kilpailija toki kirjallisuudelle laajemminkin, mutta kenties isku on kovin juuri tällaiselle, sanotaanko, vaativammalle kirjallisuudelle.
  4. LUKIJAKUNNAN IÄKKYYS: Ei vaatine selityksiä: vaarini kirjat eivät ole löytäneet tarpeeksi paljoa nuoria lukijoita.

Näiden argumenttien tukemana uskallan väittää, että vaarini maine ja asema ovat muuttumassa. Kuolemansa jälkeen 2000-luvulla hänellä on ollut vankkumaton maine kansakunnan vanhempien lukijoiden suosikkina, mutta nyt se on uhattuna. Päätalolla on toki omat innokkaat faninsa, joiden olemassaoloa ja omistautumista en mitenkään tahdo tässä väheksyä, vaan kyse on ilmiöstä laajemmin.

Ketään ei voi pakottaa lukemaan Päätaloa, mutta voin ainakin kantaa oman korteni kekoon yrittämällä tuoda vaarini tuotantoa lähemmäs uusia lukijoita.

Tässä blogissa haluan esitellä Päätaloa kaikille jakamalla omia suosikkiasioitani kirjoista ja vaaristani ihmisenä mahdollisimman monipuolisesti. Tekstin lisäksi pyrin tekemään sen vaikkapa sosiaalisen median, podcastien, videoiden ja kuvien keinoin. En myöskään toteuta tätä kaikkea yksin, vaan aion pyytää mukaan vierailevia tähtiä Päätalon maailmasta – esimerkiksi äitini, joka on lupautunut tekemään kanssani postauksen!

Jos Päätalo-ilmiölle jätetään hitaita ja haikeita hyvästejä, on niitä syytä ainakin juhlistaa kunnolla.

Vilja ja vaari, uskoakseni vuonna 1993.