Mutta miten ne ennen viihtyivät?

Sain Koillismaa-sarjan luettua joitakin päiviä sitten. Lukukokemuksen päättyminen oli loppujen lopuksi kuitenkin jonkinnäköinen antikliimaksi – luin kirjoja kamalalla innolla, mutta pettymys jäi käteen. Eihän tätä voi tähän lopettaa? Haluan tietää enemmän! Mitä muille henkilöille tapahtui? Mitä tämän jälkeen kävi?

No, kaunokirjallisuuteenhan tämä kuuluu. Kirjailija on lopettanut täysin oikealla hetkellä teoksensa, jos lukijalle jäi vielä nälkää ja hahmot saivat jäädä elämään omaa elämäänsä. Totuuden sanoakseni Koillismaa oli upea lukukokemus, jota suosittelen aivan kaikille!

Mustan lumen talvi oli monella tapaa helpoin Päätalo minulle, sillä 60-luvulle sijoittuvissa tapahtumissa oli jo paljon nykymaailman ihmiselle tuttua. Erityisen samaistuttavalta ja toisaalta huvittavalta tuntui kuvaus siitä, kuinka televisio saapui selkosiin. Menemättä sen kummemmin yksityiskohtiin (ei juonipaljastuksia!) tuo mystinen väline kietoo pauloihinsa niin nuorimman kuin vanhimmankin sukupolven, mutta kaikkia tämä ei kuitenkaan ilahduta.

Mitä viihde sitten on ollut ennen televisiota, vai oliko sitä edes? Ja puhun nyt nimenomaan selkosten kaltaisista köyhistä, jopa ankeista oloista, joissa ei ole liiemmin pitoja järjestetty. Sen on täytynyt syntyä pienistä levon hetkistä työnteon jälkeen ennen nukkumaanmenoa. Sen kaltaisesta viihtymisestä lienee nykyään turha haaveilla, kun puhelin houkutuksineen viihdyttää aamusta iltaan.

Päätalon juhlavuosi alkaa kääntyä vääjäämättä kohti huipennustaan, syksyä. Omalla kohdallani loppuvuodesta on tulossa kiireinen, enkä todellakaan valita. Saan opiskella vielä yhden vuoden ja tehdä sivussa mielekkäitä töitä, joten olen todella onnekas. Tuntuu, kuin leppoisan rauhallisista päivistä Taivalkoskella olisi kuitenkin taas kulunut vaikka kuinka pitkä aika. Kesä on lyhyt.

Minun on aika pohtia, miten toteutan syksyn aikana myös tätä Päätalo-blogiani. Seuraava, sangen luontainen aihe on kuitenkin jo valmiina: saan vielä tänä iltana käsiini ihanan Karoliina Timosen uutuusteoksen Kirjeitä Iijoelle. Palaan asiaan ihanan kirjaviihteen tiimoilta!

Kirjailijan tyttären ajatuksia

Pari päivää Kallioniemen mökillä takana. Juokseva vesi ja sisävessa ovat kuin kaukainen muisto vain. Jututin rauhallisen tiistaipäivän iloksi äitiäni Riittaa, Kalle Päätalon esikoistytärtä.

Vilja: Mitä luulet, miksi vielä vuonna 2019 niin moni on kiinnostunut Kalle Päätalosta?

Riitta: Siihen on varmasti monia syitä. Uudemmat kiinnostuneet ovat nähneet vanhemman sukupolven faneja, vaikkapa omia isejä tai isoisiä, ja sitä kautta innostuneet lukemaan kirjoja.

Osaa taas kiinnostaa historia. Vaikka elämme kaupungeissa ”Kallio-kuplassa”, on maalaiselämä kuitenkin hyvin lähellä vanhempien tai isovanhempien kautta.

V: Kallen kuolemasta on kohta 20 vuotta. Mitä asiaa tai ominaisuutta ikävöit isässäsi?

R: Keskusteluja. Monesti mietin, että olisi hauska puhua ajankohtaisista asioista, kuten esimerkiksi maahanmuutosta hänen kanssaan.

Ja toisaalta myös sitä, että kun vanhemmillani meni käymään, tunsi itsensä aina niin tervetulleeksi.

V: Mikä piirre isässäsi oli sinusta toisenlainen, kuin mitä julkisuudessa ehkä luullaan?

R: Hänen taitonsa kohdata ihmisiä on jäänyt ehkä vähälle huomiolle. Hän kuunteli, oli lämmin ja osoitti aidosti kiinnostusta muita ihmisiä kohtaan.

V: Miten Kalle suhtautui julkisuuteen? Entä sinä?

R: Kallelle se oli toisaalta ahdistava ja vaikea asia, mutta toki varmaan myös hiveli itsetuntoa. Ei se pelkästään pahaa kuitenkaan ollut.

Itse ajattelen, että on hämmentävää, kun lapsuudesta asti tuntemani ihmiset nyt sanovat, että sinä olit silloin sen kuuluisan kirjailijan lapsi. Itselle se oli kuitenkin niin normaali asia, että isä kirjoitti. Nykyään suhtaudun julkisuteen aika passiivisesti.

V: Jos Kalle olisi vielä hengissä ja voisi hyvin, miten luulet, että hän suhtautuisi mobiililaitteisiin ja muihin 2000-luvulla tapahtuneisiin maailman muutoksiin?

R: Isähän oppi kirjoittamaan tietokoneellakin, eli ei välttämättä täysin kielteisesti suhtautuisi. Suhtautuminen olisi kuitenkin varmasti ristiriitaista. Ei hänellä kehitystä vastaan sinänsä mitään olisi ollut, mutta onhan ”mobiililaitemaailma” aika raskas vanhenevalle.

V: Mikä on parasta Päätalopäivissä?

R: Henki. Se hyvä, leppoisa, ihmisläheinen ja Päätaloa sopivasti kunnioittava henki, joka täällä vallitsee.

Kirjailijan tytär kirjoitushommissa valmistautumassa lauantain lukijatapahtuman puheenvuoroon.

Mitä metsäläisiä te oikein olette…!

Tämän kirjoituksen aihe on instituutio, joka on itselleni todella tärkeä: koulu! Myös Kalle Päätalo kirjoitti paljon saamastaan opetuksesta, ja Iijoki-sarjaa lukiessani mieleen jäi erityisesti eräs sattumus hänen ensimmäiseltä kansakouluvuodeltaan.

Olen itse aina viihtynyt koulussa ja niinkin hyvin, että jatkan vielä 26-vuotiaana opintojani samalla, kun toimin itse opettajana. Vaikka opettajan ammatti ei ole aina tuntunut kutsumusammatilta, en tällä hetkellä voisi kuvitella tekeväni mitään muuta työtä. Olen suhteellisen ujo ja introvertti ihminen, mutta jostain syystä luokan edessä oleminen ei ole koskaan jännittänyt minua. Minulla on ollut aivan ihania oppilaita (terkkuja vaan, jos joku teistä tätä sattuu lukemaan!), ja samoin ihan yhtä lailla mahtavia kollegoja!

Koulunkäynti on nykysuomalaiselle itsestäänselvyys ja monen mielestä varmasti tylsäkin velvollisuus, mutta kovin pitkäänhän asiat eivät ole näin olleet. Kalle Päätalon vanhemmat eivät saaneet (tai joutuneet) juuri koulun penkkiä kuluttamaan, sillä molemmat kävivät vain kiertokoulua, josta tarttui mukaan jonkintasoinen lukutaito. Akateeminen sivistys ei muutenkaan ollut tuolloin maaseudun ihmisille juuri minkään arvoista, ja Kallen isän Herkon suoranainen viha kirjallisuutta kohtaan on yksi Iijoki-sarjan alkupään keskeisistä teemoista. Se varjosti nuoren Kallen luku- ja kirjoitushaaveita melkoisesti.

Vaarini puolestaan kävi kansakoulua, ja tämän urakan alkutaivalta on kuvattu Iijoki-sarjan avausosassa, Huonemiehen pojassa, hersyvän hauskasti. Koulun perustaminen vuonna 1928 ei ensinnäkään ollut kaikille Jokijärven asukkaille mieleen, sillä luku- ja kirjoitustouhujen katsottiin vievän aikaa oikeilta töiltä.

Sen vuoksi…

”sen ollessa jo toiminnassa silmäilivät sitä jotkut vanhat ihmiset hitain katsein ja jurrasivat ”laiskuuvven opetusrustingista” ”

Minkälainen sitten oli tuon ajan koulurakennus? Kaksiluokkainen hirsirakennus, jonka yhteydessä olivat myös halkoliiteri, kaksi aittaa, navetta, heinäsuoja, sontahuone ja kolme huusia! Minä opetin kuluneena lukuvuonna modernissa avoympäristö-oppimistilassa ja käytin monenlaisia clevertoucheja, ipadeja ja classroomeja, mutta niitä ei tarvittu 90 vuotta sitten.

Oppilasaineskin oli hieman toisenlaista, sillä lasten lisäksi tuliterässä Jokijärven koulussa aloitti myös ”lähes parimetrisiä korstoja”. Osa näistä jo lähes aikuisikään ehtineistä ei myöskään pärjännyt yläkoulun luokassa, vaan joutuivat aakkosia harjoittelemaan lasten joukkoon. 2020-luvulle tultaessa luokalle jäävä lapsi on harvinaisuus.

Koulun ja Taivalkosken maalaiskylän väliset kulttuurierot olivat 1920-luvulla suuria, ja opettaja joutuu kauhistelemaan esimerkiksi oppilaidensa kielenkäyttöä, kun eräs pojista tunnilla nostaa kätensä pystyyn ja esittää kysymyksen:

”Mulla rupesi kovasti paskattamaan. Saisinko käväistä huussissa?

Tiukan opettajattaren reaktio on järkyttynyt:

”Mitä sinä puhut? Mitä metsäläisiä te oikein olette…! Nuin hirveitä sanoja ei uskoisi edes jätkä laskevan suustaan…”

Niin vaikea kuin sitä onkin uskoa, on poika yrittänyt parhaansa mukaan puhua sivistyneesti. Ensinnäkin on syytä ottaa huomioon, että vaarini synnyinseuduilla ei tuolloin vielä ollut juuri vessoja. Enkä puhu nyt siis vesivessoista, vaan edes yllämainittuja huuseja ei ollut kuin muutamassa talossa koko kylällä. Näistä kopeista käytettiin nimitystä paskamaki, ja vain ”hienosteluun taipuvaiset nuoret naiset” puhuivat huuseista. Paskantaminen taas oli tavallisessa käytössä ollut verbi kyseiselle toimitukselle. Poika yritti siis käyttää niin siistiä kieltä kuin osasi, mutta opettaja-parka järkyttyi ja opetti saman tien oppilaille uusia termejä:

”Jos sinulla on nuin kova hätä, niin mene käymälään ulostamaan!”

Vaikka koulumaailma alkuun olikin kovin vieras, lähti vaarinikin koulutaival kuitenkin hyvin liikkeelle ja oppipa hän lukemaankin, vaikka käsiala ei kaunista katsottavaa alkuun ollutkaan.

On kuitenkin hurja miettiä, miten nopeaa suomalaisen koululaitoksen kehitys on ollut: isoisovanhempani eivät käyneet ollenkaan, isoisäni kävi kansakoulua ja toki opiskeli aikuisiällä rakennusmestariksi. Äitini sekä minä olemme molemmat opiskelleet ylemmän korkeakoulututkinnon. Minulle on ammatillisesti ilo olla osa hienoa suomalaista koululaitosta, sillä sen nykymuotoinen menestystarina ei ole itsestäänselvys.

Nyt kuitenkin unohdan hiljalleen työasiat ja alan orientoitua juhannuksenviettoon. Saas nähdä, keksinkö viikonlopun aikana uusia blogiaiheita. Ensi viikkoon, ja hyvää juhannusta kaikille lukijoille!