Kirjailijan tyttären ajatuksia

Pari päivää Kallioniemen mökillä takana. Juokseva vesi ja sisävessa ovat kuin kaukainen muisto vain. Jututin rauhallisen tiistaipäivän iloksi äitiäni Riittaa, Kalle Päätalon esikoistytärtä.

Vilja: Mitä luulet, miksi vielä vuonna 2019 niin moni on kiinnostunut Kalle Päätalosta?

Riitta: Siihen on varmasti monia syitä. Uudemmat kiinnostuneet ovat nähneet vanhemman sukupolven faneja, vaikkapa omia isejä tai isoisiä, ja sitä kautta innostuneet lukemaan kirjoja.

Osaa taas kiinnostaa historia. Vaikka elämme kaupungeissa ”Kallio-kuplassa”, on maalaiselämä kuitenkin hyvin lähellä vanhempien tai isovanhempien kautta.

V: Kallen kuolemasta on kohta 20 vuotta. Mitä asiaa tai ominaisuutta ikävöit isässäsi?

R: Keskusteluja. Monesti mietin, että olisi hauska puhua ajankohtaisista asioista, kuten esimerkiksi maahanmuutosta hänen kanssaan.

Ja toisaalta myös sitä, että kun vanhemmillani meni käymään, tunsi itsensä aina niin tervetulleeksi.

V: Mikä piirre isässäsi oli sinusta toisenlainen, kuin mitä julkisuudessa ehkä luullaan?

R: Hänen taitonsa kohdata ihmisiä on jäänyt ehkä vähälle huomiolle. Hän kuunteli, oli lämmin ja osoitti aidosti kiinnostusta muita ihmisiä kohtaan.

V: Miten Kalle suhtautui julkisuuteen? Entä sinä?

R: Kallelle se oli toisaalta ahdistava ja vaikea asia, mutta toki varmaan myös hiveli itsetuntoa. Ei se pelkästään pahaa kuitenkaan ollut.

Itse ajattelen, että on hämmentävää, kun lapsuudesta asti tuntemani ihmiset nyt sanovat, että sinä olit silloin sen kuuluisan kirjailijan lapsi. Itselle se oli kuitenkin niin normaali asia, että isä kirjoitti. Nykyään suhtaudun julkisuteen aika passiivisesti.

V: Jos Kalle olisi vielä hengissä ja voisi hyvin, miten luulet, että hän suhtautuisi mobiililaitteisiin ja muihin 2000-luvulla tapahtuneisiin maailman muutoksiin?

R: Isähän oppi kirjoittamaan tietokoneellakin, eli ei välttämättä täysin kielteisesti suhtautuisi. Suhtautuminen olisi kuitenkin varmasti ristiriitaista. Ei hänellä kehitystä vastaan sinänsä mitään olisi ollut, mutta onhan ”mobiililaitemaailma” aika raskas vanhenevalle.

V: Mikä on parasta Päätalopäivissä?

R: Henki. Se hyvä, leppoisa, ihmisläheinen ja Päätaloa sopivasti kunnioittava henki, joka täällä vallitsee.

Kirjailijan tytär kirjoitushommissa valmistautumassa lauantain lukijatapahtuman puheenvuoroon.

Minä ja Päätaloviikot

Huomenna yksi kesän kohokohdista alkaa omalta osaltani, kun käännämme äitini kanssa Volvon nokan kohti pohjoista. Ajomatka Taivalkoskelle on melko epäinhimillisen tuntuisen pitkä (n. 9 tuntia, 800 km), mutta toisaalta matkakin on osa kokemusta.

Mistä Päätaloviikossa oikein on kyse? Vaarini kirjojen ystävät kokoontuvat vuosittain heinäkuun ensimmäisellä viikolla juhlistamaan Päätalon tuotantoa ja viettämään aikaa Taivalkoskelle. Ohjelma on monipuolinen, ja sitä pääsee tutkimaan täältä.

Minä olen käynyt Päätalopäivillä säännöllisesti suunnilleen viimeiset kymmenen vuotta. Joku vuosi on toki jäänyt välistä, mutta olen pyrkinyt priorisoimaan tapahtuman todella korkealle. Tämän vuoksi en ole päässyt esimerkiksi koskaan Ruisrockiin, joka järjestetään aina samalla viikolla. Toisaalta muun elämän yhteensovittaminen on vaatinut luovuuttakin, sillä yksi kesä matkustin bussilla ja junalla Tampereelle työhaastatteluun Taivalkoskelta ja matkustin takaisin pohjoiseen heti haastattelun jälkeen.

Päätaloviikossa on minun mielestäni ennen kaikkea kyse yhteisöllisyydestä ja tuttujen ihmisten sekä paikkojen näkemisestä. En siis oleta kokevani tapahtumassa mitään erityisen uutta, vaan päinvastoin, rutiinien noudattaminen on keskeinen osa viikkoa. Joka kesä on tehtävä ainakin seuraavat asiat:

  • Kallioniemi. Tietysti. Vaarini synnyninpaikka, nykyisin museo. Päätalo-fanien pyhiinvaelluskohde numero yksi. Meidän mökki sijaitsee lähellä Kallioniemeä, joten minulle paikka on ennemmin lapsuuden temmellyskenttänä tuttu!
  • Wanha Mylly. Vanha puinen mökki kosken vieressä, joka toimii baari-kahvila-yökerhona. Pakollinen illanviettokohde ainakin kerran kesässä. Tunnettu siitä, että siellä EI OLE SISÄVESSAA, vaan ainoastaan huussit!
  • Jalavan kauppa. 136-vuotias kauppa. Täynnä kaikkea vanhaa, kiinnostavaa tavaraa, jota on kiva tutkia.
  • Lukijatapahtuma. Tänä vuonna oma äitini on täällä puhujana! Minä puhuin itse kesällä 2015.
  • River Rock. Maailman sympaattisimmat festarit kosken laidalla. Sää on yleensä kolea, mutta ei se haittaa.

Oikea seura on tietysti myös tärkeää:

Nähdään Taivalkoskella!

Mitä metsäläisiä te oikein olette…!

Tämän kirjoituksen aihe on instituutio, joka on itselleni todella tärkeä: koulu! Myös Kalle Päätalo kirjoitti paljon saamastaan opetuksesta, ja Iijoki-sarjaa lukiessani mieleen jäi erityisesti eräs sattumus hänen ensimmäiseltä kansakouluvuodeltaan.

Olen itse aina viihtynyt koulussa ja niinkin hyvin, että jatkan vielä 26-vuotiaana opintojani samalla, kun toimin itse opettajana. Vaikka opettajan ammatti ei ole aina tuntunut kutsumusammatilta, en tällä hetkellä voisi kuvitella tekeväni mitään muuta työtä. Olen suhteellisen ujo ja introvertti ihminen, mutta jostain syystä luokan edessä oleminen ei ole koskaan jännittänyt minua. Minulla on ollut aivan ihania oppilaita (terkkuja vaan, jos joku teistä tätä sattuu lukemaan!), ja samoin ihan yhtä lailla mahtavia kollegoja!

Koulunkäynti on nykysuomalaiselle itsestäänselvyys ja monen mielestä varmasti tylsäkin velvollisuus, mutta kovin pitkäänhän asiat eivät ole näin olleet. Kalle Päätalon vanhemmat eivät saaneet (tai joutuneet) juuri koulun penkkiä kuluttamaan, sillä molemmat kävivät vain kiertokoulua, josta tarttui mukaan jonkintasoinen lukutaito. Akateeminen sivistys ei muutenkaan ollut tuolloin maaseudun ihmisille juuri minkään arvoista, ja Kallen isän Herkon suoranainen viha kirjallisuutta kohtaan on yksi Iijoki-sarjan alkupään keskeisistä teemoista. Se varjosti nuoren Kallen luku- ja kirjoitushaaveita melkoisesti.

Vaarini puolestaan kävi kansakoulua, ja tämän urakan alkutaivalta on kuvattu Iijoki-sarjan avausosassa, Huonemiehen pojassa, hersyvän hauskasti. Koulun perustaminen vuonna 1928 ei ensinnäkään ollut kaikille Jokijärven asukkaille mieleen, sillä luku- ja kirjoitustouhujen katsottiin vievän aikaa oikeilta töiltä.

Sen vuoksi…

”sen ollessa jo toiminnassa silmäilivät sitä jotkut vanhat ihmiset hitain katsein ja jurrasivat ”laiskuuvven opetusrustingista” ”

Minkälainen sitten oli tuon ajan koulurakennus? Kaksiluokkainen hirsirakennus, jonka yhteydessä olivat myös halkoliiteri, kaksi aittaa, navetta, heinäsuoja, sontahuone ja kolme huusia! Minä opetin kuluneena lukuvuonna modernissa avoympäristö-oppimistilassa ja käytin monenlaisia clevertoucheja, ipadeja ja classroomeja, mutta niitä ei tarvittu 90 vuotta sitten.

Oppilasaineskin oli hieman toisenlaista, sillä lasten lisäksi tuliterässä Jokijärven koulussa aloitti myös ”lähes parimetrisiä korstoja”. Osa näistä jo lähes aikuisikään ehtineistä ei myöskään pärjännyt yläkoulun luokassa, vaan joutuivat aakkosia harjoittelemaan lasten joukkoon. 2020-luvulle tultaessa luokalle jäävä lapsi on harvinaisuus.

Koulun ja Taivalkosken maalaiskylän väliset kulttuurierot olivat 1920-luvulla suuria, ja opettaja joutuu kauhistelemaan esimerkiksi oppilaidensa kielenkäyttöä, kun eräs pojista tunnilla nostaa kätensä pystyyn ja esittää kysymyksen:

”Mulla rupesi kovasti paskattamaan. Saisinko käväistä huussissa?

Tiukan opettajattaren reaktio on järkyttynyt:

”Mitä sinä puhut? Mitä metsäläisiä te oikein olette…! Nuin hirveitä sanoja ei uskoisi edes jätkä laskevan suustaan…”

Niin vaikea kuin sitä onkin uskoa, on poika yrittänyt parhaansa mukaan puhua sivistyneesti. Ensinnäkin on syytä ottaa huomioon, että vaarini synnyinseuduilla ei tuolloin vielä ollut juuri vessoja. Enkä puhu nyt siis vesivessoista, vaan edes yllämainittuja huuseja ei ollut kuin muutamassa talossa koko kylällä. Näistä kopeista käytettiin nimitystä paskamaki, ja vain ”hienosteluun taipuvaiset nuoret naiset” puhuivat huuseista. Paskantaminen taas oli tavallisessa käytössä ollut verbi kyseiselle toimitukselle. Poika yritti siis käyttää niin siistiä kieltä kuin osasi, mutta opettaja-parka järkyttyi ja opetti saman tien oppilaille uusia termejä:

”Jos sinulla on nuin kova hätä, niin mene käymälään ulostamaan!”

Vaikka koulumaailma alkuun olikin kovin vieras, lähti vaarinikin koulutaival kuitenkin hyvin liikkeelle ja oppipa hän lukemaankin, vaikka käsiala ei kaunista katsottavaa alkuun ollutkaan.

On kuitenkin hurja miettiä, miten nopeaa suomalaisen koululaitoksen kehitys on ollut: isoisovanhempani eivät käyneet ollenkaan, isoisäni kävi kansakoulua ja toki opiskeli aikuisiällä rakennusmestariksi. Äitini sekä minä olemme molemmat opiskelleet ylemmän korkeakoulututkinnon. Minulle on ammatillisesti ilo olla osa hienoa suomalaista koululaitosta, sillä sen nykymuotoinen menestystarina ei ole itsestäänselvys.

Nyt kuitenkin unohdan hiljalleen työasiat ja alan orientoitua juhannuksenviettoon. Saas nähdä, keksinkö viikonlopun aikana uusia blogiaiheita. Ensi viikkoon, ja hyvää juhannusta kaikille lukijoille!

Haikeat hyvästit Päätalo-ilmiölle

Tiesitkö, että Kalle Päätalon syntymästä on 11. marraskuuta tänä vuonna kulunut 100 vuotta?

Jos olet Päätalo-fani, on vastaus tietysti KYLLÄ!

Jos olet keskiverto suomalainen, vastauksesi lienee aha, okei, mitä sitten?

Ja jos olet nuori tai et muuten vain kovinkaan kiinnostunut vuosikymmenten takaisesta, pölyttyneestä kirjallisuudesta, kysynet AI KENEN?

Kirjoitukseni otsikko saattaa olla melko pessimistinen, mutta esitän sille perusteet seuraavaksi. Minä olen elämäni aikana tottunut siihen, että suomalaiset kyselevät todella, siis todella, usein mahdollisesta sukulaissuhteestani kirjailijaan, kun kuulevat sukunimeni. Aika harva alle 50-vuotias on itse erityisen kiinnostunut kirjoista, mutta minusta tuntuu, että melkein kaikkiin suomalaisiin sukuihin mahtuu isoisä/täti/setä/isoäiti jne, joka on kova Päätalo-fani. Vaarini kirjojen ystävät myös usein suhtautuvat lukuharrastukseensa tosissaan, minkä vuoksi kirjailijan nimi on monelle hyvinkin tuttu.

Päätalon laaja maine oli syy sille, että aloitin joitakin vuosia sitten pahamaineisen, 26-osaisen Iijoki-sarjan lukemisen ja bloggasin samalla kokemuksestani ensin omassa blogissani ja sitten Hesarin sivuilla. Sarja tuli luettua, mutta siihen meni yli vuosi. Välillä vihasin projektia, välillä rakastin, mutta viimeisen kirjan suljettuani en ole enää vaarini kirjoihin tarttunut. Lukukokemus oli rankka paitsi massiivisen pituuden, myös intiimien yksityiskohtien ja minulle vieraan maailman loputtoman tarkan kuvailun vuoksi.

Vilja, vaari ja Otso-veli joskus ysärin puolivälissä.

Päätalo-rintamalla on tapahtunut blogin jälkeen jonkin verran. Ritva Ylönen julkaisi vaarini elämäkerran, josta monessa mediassa revittiin otsikoita seksiasiat edellä (ei, en todellakaan aio laittaa tähän linkkejä kyseisiin juttuihin). Sari Keskimaa väitteli tohtoriksi vaarini kirjoista. Nyt juhlavuoden kunniaksi ilmestymässä on peräti kaksi Päätaloon liittyvää kirjaa. Ja tietysti lukijat kokoontuvat joka kesä Taivalkoskelle perinteisille Päätalopäiville, joita vietetään jälleen heinäkuun ensimmäisellä viikolla. Kaikesta tästä huolimatta en voi välttää miettimästä asiaa, jota olen pohtinut jo pidempään:

Onko tämä juhlavuosi jäähyväisten heittoa kirjailija Kalle Päätalon tuotannolle ja maineelle?

Minulla on huolelleni seuraavia perusteita:

  1. KULTAKALAN KÄRSIVÄLLISYYS: Kalle Päätalon tekstit vaativat lukijalta todella, todella paljon kärsivällisyyttä, siis oikeasti. Minä olen ollut pienestä asti kova lukija, mutta Iijoki-sarjan luku-urakka olisi jäänyt taatusti kesken ilman bloginpitoa. Sen jälkeen sosiaalinen media on vain kasvattanut otettaan minusta, kuten monesta muustakin. Tämä aiheuttaa ongelmia nimenomaan keskittymiskyvylle: olen ihan tyypillinen nuorehko sihminen siinä mielessä, että voin hyvällä omatunnolla myöntää olevani koukussa facebookiin-twitteriin-instagramiin-jodeliin-snapchatiin ja ties mihin, ja nopeaan selailuun tottuneet aivoni lukevat nykyään kirjoja yhä harvemmin. Miten lyhyeen ja ytimekkääseen viestintään tottuneet aivot jaksaisivat keskittyä tekstiin, jossa erään lentävän lauseen mukaan yhtä huussikäyntiäkin kuvataan 20 sivun verran?
  2. TOINEN MAAILMA: Päätalon maailma on auttamatta niin vieras nuoremmille kaupunkilaisille, että siitä on vaikea saada otetta. Minä en olisi lukijana varmasti ymmärtänyt lainkaan, miten sadan vuoden takainen Kallioniemi on voinut toimia tai miltä se on edes näyttänyt, jos kyseinen paikka ei olisi sukuni kesäpaikka. Sotamaisemista en meinannut saada otetta oikein mitenkään, mutta ongelma ei rajoitu vain fyysisiin ympäristöihin. Myös yhteiskunta on hyvin erilainen, ja esimerkiksi miesten ja naisten roolit, nuoruuden käsite ja köyhien asema ovat todella erilaisia kuin nykyään. Kokonaan oma lukunsa on Koillismaan murre, jonka tulkitseminen vaatii muualta kotoisin olevalta suomi – Koillismaan murre – suomi -sanakirjaa.
  3. KOVA KILPAILU: Ennen Päätalon kirjoja oli liikkeellä valtavia määriä, kun miehille ostettiin isänpäivänä, syntymäpäivänä ja jouluna aina uusin teos lahjaksi. Volyymin ansiosta kirjat saivat myös uusia lukijoita: Harri Mantila kirjoitti hauskasti Oulun kirjaston blogikirjoituksessa, ettei mummo olisi halunnut nuoren pojan lukevan sukupuoliasioilla ja kirosanoilla ryyditettyä tekstiä – ja siitähän poika tietysti vain innostui entistä enemmän! Nykyään edes aikuisten juttujen tutkiminen ei saa nuoria lukijoita Päätalon tuotannon pariin, kun netistähän ne kaikki jutut kuitenkin löytyvät. Netti on kova kilpailija toki kirjallisuudelle laajemminkin, mutta kenties isku on kovin juuri tällaiselle, sanotaanko, vaativammalle kirjallisuudelle.
  4. LUKIJAKUNNAN IÄKKYYS: Ei vaatine selityksiä: vaarini kirjat eivät ole löytäneet tarpeeksi paljoa nuoria lukijoita.

Näiden argumenttien tukemana uskallan väittää, että vaarini maine ja asema ovat muuttumassa. Kuolemansa jälkeen 2000-luvulla hänellä on ollut vankkumaton maine kansakunnan vanhempien lukijoiden suosikkina, mutta nyt se on uhattuna. Päätalolla on toki omat innokkaat faninsa, joiden olemassaoloa ja omistautumista en mitenkään tahdo tässä väheksyä, vaan kyse on ilmiöstä laajemmin.

Ketään ei voi pakottaa lukemaan Päätaloa, mutta voin ainakin kantaa oman korteni kekoon yrittämällä tuoda vaarini tuotantoa lähemmäs uusia lukijoita.

Tässä blogissa haluan esitellä Päätaloa kaikille jakamalla omia suosikkiasioitani kirjoista ja vaaristani ihmisenä mahdollisimman monipuolisesti. Tekstin lisäksi pyrin tekemään sen vaikkapa sosiaalisen median, podcastien, videoiden ja kuvien keinoin. En myöskään toteuta tätä kaikkea yksin, vaan aion pyytää mukaan vierailevia tähtiä Päätalon maailmasta – esimerkiksi äitini, joka on lupautunut tekemään kanssani postauksen!

Jos Päätalo-ilmiölle jätetään hitaita ja haikeita hyvästejä, on niitä syytä ainakin juhlistaa kunnolla.

Vilja ja vaari, uskoakseni vuonna 1993.