Mahdollisuuksia

Tämän kirjoituksen inspiraationa toimi Koillismaa-kirja, jonka luin muutamassa päivässä heinäkuun puolivälissä.

Rakastin Koillismaa-kirjaa paljon enemmän kuin olisin voinut uskoa! Se houkutteli minut lukemaan koko kirjan samantien, ja nyt odotan jo innolla, että saan tarttua sarjan toiseen osaan. Maailmojen erilaisuudet mietityttivät minua nytkin, kuten myös Iijoki-sarjaa lukiessa.

2010-luvun ihmisen mahdollisuudet alkavat eriytyä jo aikaisin, ensin pienemmissä asioissa. Minkä valinnaisaineen otat koulussa? Mitä harrastat? Käytkö rippikoulun? Suuri valinta on edessä viimeistään peruskoulun jälkeen, kun ikäluokka hajaantuu eri lukioihin ja ammattiopistojen linjoille. Hyvin harva valitsee tässä vaiheessa töihin siirtymisen.

Aikuistuessa mahdollisuuksien määrä kasvaa entisestään. Mitä sitä tekisi isona? Niin rikkaiden kuin köyhienkin suomalaisten odotetaan nykyään tekevän jotakin hyödyllistä, sukupuolesta tai kotipaikaista riippumatta. Asuinpaikkaakin voi vaihtaa, halutessaan useinkin. Mikäs siinä – hyppää vain auton rattiin, lentokoneeseen, junaan tai bussiin. Koti-ikävää voi aina taltuttaa matkaamalla takaisin tai vaikkapa videopuhelun avulla.

Sain hetki ennen tämän kirjoituksen aloittamista luettua Koillismaa-sarjan avausosan, ja päällimmäisenä ajatuksena päässäni pyörii henkilöhahmojen saamien mahdollisuuksien rajallinen määrä. Niin moni 30-luvun selkosten kansasta menee naimisiin ja kituuttaa köyhyydessä, koska ei ole muita vaihtoehtoja. Muutama kirjan hahmo tekee hurjan teon ja lähtee rajan yli Venäjälle, jonka oloista tiedetään vain huhupuhujen perusteella. Maa, sen kieli ja asukkaat ovat vieraita.

Koti-ikävä tuntuu vaivaavan oikeastaan jokaista, enemmän tai vähemmän. Kirjan aikana syrjäkylille rakennettava maantie tuntuu symboloivan vahvasti muutosta ja uutta maailmaa. Ei ihme, että paikallinen erakko vieroksuu sitä. Nuorille avautuu nyt uusia mahdollisuuksia, joiden kehitys näkyy 2020-luvulle taittavassa Suomessa mainiosti.

Uusi luku-urakka on alkanut

Viime kirjoitukseni lopussa kerroin, että olen lähes kolmen vuoden tauon jälkeen aikeissa tarttua jälleen Päätaloon. Iijoki-sarjan lukemisen jättämä tympääntyminen hi-das-ta kerrontaa kohtaa on vihdoin väistynyt!

En suinkaan aio aloittaa Iijoki-sarjaa alusta, sillä vaarini tuotannossa riittää paljon muutakin luettavaa. Vaikka Iijoki-sarjan onkin vaarini tuotannosta varmasti parhaiten tunnettu osa, ehti hän kirjoittaa sen lisäksi reilut 10 muuta teosta. Mutta mistä aloittaa? Kysyin neuvoja paremmin Päätalonsa lukeneilta Facebookista faniryhmästä, josta sain laidasta laitaan suosituksia, kiitos niistä! Luettavaa riittää varmasti pitkälle syksyyn.

Ensimmäisenä päätin kuitenkin tarttua Koillismaa-sarjaan. Tämä viiden kirjan muodostama sarja oli minulle etukäteen hyvin vieras, ja fanien mielipiteet siitä tuntuvat vaihtelevan laidasta laitaan. Se on kuitenkin vaarini alkuvaiheen tuotantoa – vuonna 1960 julkaistu avausosa Koillismaa on vaarin toinen kirja – joten valinta tuntui melko luontevalta. Koillismaa-sarja on fiktiivinen, mutta kovinkaan hurjana ei vaarini mielikuvitus ole laukannut hahmoja ja ympäristöjä suunnitellessa. Päähenkilö Kauko on monella tapaa aivan kuin Kalle.

Minun oli tarkoitus kirjoittaa tänne havaintojani kirjasta jo avauslukujen jälkeen, mutta yllätyksekseni innostuin kirjasta niin, että olen nyt lukenut jo pitkälti yli sata sivua. Parempi siis kirjoittaa suosiolla kirja-arvostelu lopuksi. Vaikka teoksessa on paljon tutunoloiselta tuntuvaa niin kerronnassa, henkilöissä kuin tapahtumissakin, on kirja mielestäni kuitenkin todella mielenkiintoinen. Se on kirjallisuudentutkimuksenkin kannalta mielestäni kohtuullisen ansiokas, sillä erityisesti ympäristönkuvaukset ovat takuuvarmaa vaarini tarkkaa, aidontuntuista tekstiä.

Toivon jopa, että olisin aikoinani lukenut Koillismaa-sarjan ennen Iijoki-sarjaa! Olisin sillä tavoin todennäköisesti tottunut paremmin vaarini kerronnan laveuteen, joka järkytti minua aika paljon Iijoki-urakan alkuaikoina. Koillismaassa asia etenee kuitenkin tehokkaammin. Tätä teosta onkin helppo suositella ensi-Päätaloksi niille, jotka eivät vielä ole vaarini kirjoihin uskaltaneet tarttua.

Päätalo-krapulaisen koti-ikävä

”Aamulla tarkoitus klo 7 lähteä kohti Tamperetta, todellista ja 
lopullista kotiani kohti” – Kalle Päätalo, 12.7.2000 Kallioniemessä
.

Ylläoleva on katkelma meidän Taivalkosken mökkipäiväkirjastamme. Se on viimeisestä kirjoituksesta, jonka vaari sinne itse ikuisti. Äitini luki katkelman osana hienoa puhettaan Päätalo-viikon lukijatapahtumassa. Puhe, samoin kuin Antti Heikkisen ja Harri Mantilan esitykset (kiitokset muuten molemmille minunkin mainitsemisesta!) herätti paljon ajatuksia. Päällimmäiseksi nousi tällä kertaa kodin käsite.

Päätalo-viikolla käyminen on minulle kotoisimpia asioita maailmassa, ja minua harmittaa jo nyt se, että ensi vuonna en mitä suurimmalla todennäköisyydellä pysty menemään heinäkuun ensimmäisellä viikolla Taivalkoskelle. Kotoisuus syntyy tutuista ihmisistä, paikoista ja tietysti ohjelmasta.

Asialla on valitettavasti myös kääntöpuoli. Päätalo-viikkoon kuuluu valitettavasti myös kiire, joka johtaa olotilaan, jota otsikossa luonnehdin Päätalo-krapulaksi. Kun viikko on täynnä kiinnostavaa ohjelmaa ja tuttuja ihmisiä, jää jotakin väkisinkin väliin. Ja silti on sellainen olo, että koko ajan juostaan paikasta toiseen.

Olin Taivalkoskella tänä vuonna viikon: saavuimme sunnuntaina 30.6., lähdimme sunnuntaina 7.7. Tänä aikana otin vain yhden ainoan kerran ihan todella rennosti. Se tapahtui keskiviikkona, kun kävin mökkimme huonosti lämpiävällä saunalla ja istuskelin siellä niin pitkään, että äiti lähetti veljeni katsomaan, olenko tuupertunut. Muuten viikko oli siis täynnä laatuaikaa kiireisten ihmisten seurassa.

En ole kuitenkaan vielä kotona, vaan Taivalkoskelta jatkoimme kesälomaamme vielä Ylläkselle, jossa olemme viettäneet pari päivää ennen huomista matkaa takaisin etelään. Espooseen. Kotiin. Olen tällä hetkellä niin onnellinen siitä, että huomenna pääsen taas – vaariani lainatakseni – todelliseen kotiini, sillä sitä Espoo minulle on.

Sen miettiminen ei toivottavasti ole vielä ajankohtaista, onko Espoo minun lopullinen kotini, mutta vaarilleni Tampere jäi sellaiseksi. Hänen hautansa on jo lähes 20 vuotta sijainnut Tampereen Messukylän hautausmaalla aivan kirkon vieressä.

Todellisen kodin sijainnista huolimatta vaarin muisto eli kirkkaana tämän vuoden Päätalo-viikolla. Kylällä oli enemmän ihmisiä kuin vuosiin, ja olipa paikalla mediaakin esimerkiksi Aamulehdestä, Helsingin Sanomista ja Koillissanomista. Vaikka meidän perheestämme kukaan ei Taivalkoskella asukaan, on se vaarin ansiosta kuitenkin meille aina kesäinen varakoti, johon on ihana mennä. Kiitos Taivalkoski, jälleen kerran!

Ps. Ettei vain pääse unohtumaan – lupailin lauantaina Wanhan Myllyn terassilla, että olisin lähes kolmen vuoden tauon jälkeen taas valmis lukemaan hieman vaarini tuotantoa. Olisiko se Koillismaa-sarja seuraavaksi?

Kirjailijan tyttären ajatuksia

Pari päivää Kallioniemen mökillä takana. Juokseva vesi ja sisävessa ovat kuin kaukainen muisto vain. Jututin rauhallisen tiistaipäivän iloksi äitiäni Riittaa, Kalle Päätalon esikoistytärtä.

Vilja: Mitä luulet, miksi vielä vuonna 2019 niin moni on kiinnostunut Kalle Päätalosta?

Riitta: Siihen on varmasti monia syitä. Uudemmat kiinnostuneet ovat nähneet vanhemman sukupolven faneja, vaikkapa omia isejä tai isoisiä, ja sitä kautta innostuneet lukemaan kirjoja.

Osaa taas kiinnostaa historia. Vaikka elämme kaupungeissa ”Kallio-kuplassa”, on maalaiselämä kuitenkin hyvin lähellä vanhempien tai isovanhempien kautta.

V: Kallen kuolemasta on kohta 20 vuotta. Mitä asiaa tai ominaisuutta ikävöit isässäsi?

R: Keskusteluja. Monesti mietin, että olisi hauska puhua ajankohtaisista asioista, kuten esimerkiksi maahanmuutosta hänen kanssaan.

Ja toisaalta myös sitä, että kun vanhemmillani meni käymään, tunsi itsensä aina niin tervetulleeksi.

V: Mikä piirre isässäsi oli sinusta toisenlainen, kuin mitä julkisuudessa ehkä luullaan?

R: Hänen taitonsa kohdata ihmisiä on jäänyt ehkä vähälle huomiolle. Hän kuunteli, oli lämmin ja osoitti aidosti kiinnostusta muita ihmisiä kohtaan.

V: Miten Kalle suhtautui julkisuuteen? Entä sinä?

R: Kallelle se oli toisaalta ahdistava ja vaikea asia, mutta toki varmaan myös hiveli itsetuntoa. Ei se pelkästään pahaa kuitenkaan ollut.

Itse ajattelen, että on hämmentävää, kun lapsuudesta asti tuntemani ihmiset nyt sanovat, että sinä olit silloin sen kuuluisan kirjailijan lapsi. Itselle se oli kuitenkin niin normaali asia, että isä kirjoitti. Nykyään suhtaudun julkisuteen aika passiivisesti.

V: Jos Kalle olisi vielä hengissä ja voisi hyvin, miten luulet, että hän suhtautuisi mobiililaitteisiin ja muihin 2000-luvulla tapahtuneisiin maailman muutoksiin?

R: Isähän oppi kirjoittamaan tietokoneellakin, eli ei välttämättä täysin kielteisesti suhtautuisi. Suhtautuminen olisi kuitenkin varmasti ristiriitaista. Ei hänellä kehitystä vastaan sinänsä mitään olisi ollut, mutta onhan ”mobiililaitemaailma” aika raskas vanhenevalle.

V: Mikä on parasta Päätalopäivissä?

R: Henki. Se hyvä, leppoisa, ihmisläheinen ja Päätaloa sopivasti kunnioittava henki, joka täällä vallitsee.

Kirjailijan tytär kirjoitushommissa valmistautumassa lauantain lukijatapahtuman puheenvuoroon.