Mitä metsäläisiä te oikein olette…!

Tämän kirjoituksen aihe on instituutio, joka on itselleni todella tärkeä: koulu! Myös Kalle Päätalo kirjoitti paljon saamastaan opetuksesta, ja Iijoki-sarjaa lukiessani mieleen jäi erityisesti eräs sattumus hänen ensimmäiseltä kansakouluvuodeltaan.

Olen itse aina viihtynyt koulussa ja niinkin hyvin, että jatkan vielä 26-vuotiaana opintojani samalla, kun toimin itse opettajana. Vaikka opettajan ammatti ei ole aina tuntunut kutsumusammatilta, en tällä hetkellä voisi kuvitella tekeväni mitään muuta työtä. Olen suhteellisen ujo ja introvertti ihminen, mutta jostain syystä luokan edessä oleminen ei ole koskaan jännittänyt minua. Minulla on ollut aivan ihania oppilaita (terkkuja vaan, jos joku teistä tätä sattuu lukemaan!), ja samoin ihan yhtä lailla mahtavia kollegoja!

Koulunkäynti on nykysuomalaiselle itsestäänselvyys ja monen mielestä varmasti tylsäkin velvollisuus, mutta kovin pitkäänhän asiat eivät ole näin olleet. Kalle Päätalon vanhemmat eivät saaneet (tai joutuneet) juuri koulun penkkiä kuluttamaan, sillä molemmat kävivät vain kiertokoulua, josta tarttui mukaan jonkintasoinen lukutaito. Akateeminen sivistys ei muutenkaan ollut tuolloin maaseudun ihmisille juuri minkään arvoista, ja Kallen isän Herkon suoranainen viha kirjallisuutta kohtaan on yksi Iijoki-sarjan alkupään keskeisistä teemoista. Se varjosti nuoren Kallen luku- ja kirjoitushaaveita melkoisesti.

Vaarini puolestaan kävi kansakoulua, ja tämän urakan alkutaivalta on kuvattu Iijoki-sarjan avausosassa, Huonemiehen pojassa, hersyvän hauskasti. Koulun perustaminen vuonna 1928 ei ensinnäkään ollut kaikille Jokijärven asukkaille mieleen, sillä luku- ja kirjoitustouhujen katsottiin vievän aikaa oikeilta töiltä.

Sen vuoksi…

”sen ollessa jo toiminnassa silmäilivät sitä jotkut vanhat ihmiset hitain katsein ja jurrasivat ”laiskuuvven opetusrustingista” ”

Minkälainen sitten oli tuon ajan koulurakennus? Kaksiluokkainen hirsirakennus, jonka yhteydessä olivat myös halkoliiteri, kaksi aittaa, navetta, heinäsuoja, sontahuone ja kolme huusia! Minä opetin kuluneena lukuvuonna modernissa avoympäristö-oppimistilassa ja käytin monenlaisia clevertoucheja, ipadeja ja classroomeja, mutta niitä ei tarvittu 90 vuotta sitten.

Oppilasaineskin oli hieman toisenlaista, sillä lasten lisäksi tuliterässä Jokijärven koulussa aloitti myös ”lähes parimetrisiä korstoja”. Osa näistä jo lähes aikuisikään ehtineistä ei myöskään pärjännyt yläkoulun luokassa, vaan joutuivat aakkosia harjoittelemaan lasten joukkoon. 2020-luvulle tultaessa luokalle jäävä lapsi on harvinaisuus.

Koulun ja Taivalkosken maalaiskylän väliset kulttuurierot olivat 1920-luvulla suuria, ja opettaja joutuu kauhistelemaan esimerkiksi oppilaidensa kielenkäyttöä, kun eräs pojista tunnilla nostaa kätensä pystyyn ja esittää kysymyksen:

”Mulla rupesi kovasti paskattamaan. Saisinko käväistä huussissa?

Tiukan opettajattaren reaktio on järkyttynyt:

”Mitä sinä puhut? Mitä metsäläisiä te oikein olette…! Nuin hirveitä sanoja ei uskoisi edes jätkä laskevan suustaan…”

Niin vaikea kuin sitä onkin uskoa, on poika yrittänyt parhaansa mukaan puhua sivistyneesti. Ensinnäkin on syytä ottaa huomioon, että vaarini synnyinseuduilla ei tuolloin vielä ollut juuri vessoja. Enkä puhu nyt siis vesivessoista, vaan edes yllämainittuja huuseja ei ollut kuin muutamassa talossa koko kylällä. Näistä kopeista käytettiin nimitystä paskamaki, ja vain ”hienosteluun taipuvaiset nuoret naiset” puhuivat huuseista. Paskantaminen taas oli tavallisessa käytössä ollut verbi kyseiselle toimitukselle. Poika yritti siis käyttää niin siistiä kieltä kuin osasi, mutta opettaja-parka järkyttyi ja opetti saman tien oppilaille uusia termejä:

”Jos sinulla on nuin kova hätä, niin mene käymälään ulostamaan!”

Vaikka koulumaailma alkuun olikin kovin vieras, lähti vaarinikin koulutaival kuitenkin hyvin liikkeelle ja oppipa hän lukemaankin, vaikka käsiala ei kaunista katsottavaa alkuun ollutkaan.

On kuitenkin hurja miettiä, miten nopeaa suomalaisen koululaitoksen kehitys on ollut: isoisovanhempani eivät käyneet ollenkaan, isoisäni kävi kansakoulua ja toki opiskeli aikuisiällä rakennusmestariksi. Äitini sekä minä olemme molemmat opiskelleet ylemmän korkeakoulututkinnon. Minulle on ammatillisesti ilo olla osa hienoa suomalaista koululaitosta, sillä sen nykymuotoinen menestystarina ei ole itsestäänselvys.

Nyt kuitenkin unohdan hiljalleen työasiat ja alan orientoitua juhannuksenviettoon. Saas nähdä, keksinkö viikonlopun aikana uusia blogiaiheita. Ensi viikkoon, ja hyvää juhannusta kaikille lukijoille!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s