Kaksi blogikirjoitusta yhden hinnalla

Syksyn arki on todella iskenyt lujaa päälle, ja kaukaisilta tuntuvat ne rauhalliset heinäkuun päivät, joina luin tuntikausia Koillismaa-sarjaa sohvannurkkaan käpertyneenä.

Olin onneksi luvannut jo keväällä kirjoittaa Oulun yliopiston kirjaston Päätalo-juhlavuoden blogiin syyskuun tekstin, joten sain kirjoitettua tällekin kuulle jotakin vaariin liittyvää. Tekstini voi käydä lukemassa täältä.

Mutta miten ne ennen viihtyivät?

Sain Koillismaa-sarjan luettua joitakin päiviä sitten. Lukukokemuksen päättyminen oli loppujen lopuksi kuitenkin jonkinnäköinen antikliimaksi – luin kirjoja kamalalla innolla, mutta pettymys jäi käteen. Eihän tätä voi tähän lopettaa? Haluan tietää enemmän! Mitä muille henkilöille tapahtui? Mitä tämän jälkeen kävi?

No, kaunokirjallisuuteenhan tämä kuuluu. Kirjailija on lopettanut täysin oikealla hetkellä teoksensa, jos lukijalle jäi vielä nälkää ja hahmot saivat jäädä elämään omaa elämäänsä. Totuuden sanoakseni Koillismaa oli upea lukukokemus, jota suosittelen aivan kaikille!

Mustan lumen talvi oli monella tapaa helpoin Päätalo minulle, sillä 60-luvulle sijoittuvissa tapahtumissa oli jo paljon nykymaailman ihmiselle tuttua. Erityisen samaistuttavalta ja toisaalta huvittavalta tuntui kuvaus siitä, kuinka televisio saapui selkosiin. Menemättä sen kummemmin yksityiskohtiin (ei juonipaljastuksia!) tuo mystinen väline kietoo pauloihinsa niin nuorimman kuin vanhimmankin sukupolven, mutta kaikkia tämä ei kuitenkaan ilahduta.

Mitä viihde sitten on ollut ennen televisiota, vai oliko sitä edes? Ja puhun nyt nimenomaan selkosten kaltaisista köyhistä, jopa ankeista oloista, joissa ei ole liiemmin pitoja järjestetty. Sen on täytynyt syntyä pienistä levon hetkistä työnteon jälkeen ennen nukkumaanmenoa. Sen kaltaisesta viihtymisestä lienee nykyään turha haaveilla, kun puhelin houkutuksineen viihdyttää aamusta iltaan.

Päätalon juhlavuosi alkaa kääntyä vääjäämättä kohti huipennustaan, syksyä. Omalla kohdallani loppuvuodesta on tulossa kiireinen, enkä todellakaan valita. Saan opiskella vielä yhden vuoden ja tehdä sivussa mielekkäitä töitä, joten olen todella onnekas. Tuntuu, kuin leppoisan rauhallisista päivistä Taivalkoskella olisi kuitenkin taas kulunut vaikka kuinka pitkä aika. Kesä on lyhyt.

Minun on aika pohtia, miten toteutan syksyn aikana myös tätä Päätalo-blogiani. Seuraava, sangen luontainen aihe on kuitenkin jo valmiina: saan vielä tänä iltana käsiini ihanan Karoliina Timosen uutuusteoksen Kirjeitä Iijoelle. Palaan asiaan ihanan kirjaviihteen tiimoilta!

Myrskyn jälkeisen ajan jälkeen

Istun sohvalla. Tänään on vapaapäivä, mutta olen herännyt poikaystävän kelloon kahdeksalta, eli omasta mielestäni tosi aikaisin. Koillismaa-sarjan neljättä osaa, Myrskyn jälkeen -teosta, on enää reilu sata sivua jäljellä. Alan lukea sitä heti, kun poikaystävä sulkee ulko-oven perässään ja lähtee töihin.

Kirja loppuu kesken, mutta nousen vain lyhyesti mukavasta lukunurkastani. Haen makuuhuonesta Koillismaan viimeisen osan. Sen nimi on Mustan lumen talvi ja tiedän siitä vain sen, että siinä on hypätty ajassa eteenpäin parikymmentä vuotta. Mitäköhän Sammalsuon, Malisen, Sääskilammin ja Mäkisen perheille nyt kuuluu…?

Jossain vaiheessa havahdun. Olen uudessa kirjassa sivulla 97 ja kello on 11. Miten tämä on mahdollista? Kirja on, jälleen kerran, vienyt minut mukana mennessään, ja olen lukenut koko aamun. Minkäs sille mahtaa, kun nämä kirjat vain kiehtovat henkilöhahmoillaan ja ajankuvallaan. Eikä tämä ole maksettu mainos!

—————————————

Tähän asti tarina on ollut siinä mielessä tuttua, että siinä on kuvattu Iijoki-sarjan tapaisesti Koillismaan vaiheita 30-luvun alusta sodanjälkeisiin vuosiin. Mustan lumen talvi tapahtuu kuitenkin paljon myöhemmin, ja ainakin alussa keskeiseksi teemaksi vaikuttavat nousevan maaseudulta pois muutto ja kaupungistuminen laajemminkin. Nuorille ei ole töitä, eikä kaikkia houkutakaan maaseudun rankka urakointi, kun vaihtoehtokin on olemassa. Ne hahmot, jotka aiemmin Koillismaa-sarjassa elivät parhaita naiseutensa tai miehuutensa vuosia, ovat muuttuneet keski-ikäisiksi.

Tämä luku-urakka ei ole varsinaisesti ollut erityisen mieltäylentävä missään vaiheessa. Vaarini kirjoille tyypillisesti ilon hetkiä kuvataan lyhyesti, kun taas vihassa ja surussa ryvetään sivukaupalla. Työ on elämän keskeinen sisältö ja sitä ylistetään. Ihmissuhteista puhutaan kauniita sanoja säästellen. Tästä kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi kirjat pitävät otteessaan. Suokaa siis anteeksi, taidankin lukea vielä ihan hetken…

Onko se röökynä vielä näyttänyt tälle päivälle elonmerkkiä?

Aamiaista syötiin kahdeksan maissa. Isäntä, emäntä, palvelija, renki ja Perttu istuivat Sääskilammin keittiön pöydän ympärillä.

– Onko se röökynä vielä näyttänyt tälle päivälle elonmerkkiä?

Isännän kysymyksen jälkeen kaikki katsoivat Perttua.

– Nukkumaan tuo jäi, kun minä nousin, sanoi Perttu.

– Mitä se isä semmoisia. Anjahan on kesälomalla, sanoi emäntä

————–

– Ei siinä tainne isommin nälkä tulla, kun makailee sannikolla. Välillä käypi jäähdyttämässä ruppijaan järvessä… Ei tartte juuri syömään suksutella, kun heilut melkein puolitoista kellon kiertoa töissä, sanoi renki ja katsoi yrmeästi isäntää.

(Selkosen kansaa, s. 309)

Selkosen kansassa Sääskilammin vauraan talon elämä järkyttyy. Poika tuo mukanaan tyttöystävän, joka on kesälomalla! Kaupunkilaistyttö Anja on tullut selkosiin rentoutumaan, ja sekös paikallisia hämmentää.

Olen itse ollut tänään tasan kaksi kuukautta kesälomalla (olen siis opettaja, jos joku loman pituutta ihmettelee). Vaikka olenkin yrittänyt vähän olla tehokaskin esimerkiksi tätä blogia kirjoittamalla, en voi kuitenkaan kiistää, ettenkö olisi myös toden teolla LOMAILLUT. Olen nukkunut monena aamuna pitkään – usein kymmeneen, jopa yhteentoista. Olen makaillut rannalla, sohvalla ja terassilla sekä juonut viiniä ja nauranut läheisteni kanssa.

Koillismaa-sarja on Iijoki-sarjan tapaan työhulluuden ylistystä. Toisaalta maailma ja aika on ollut vielä sellainen, jossa kesäloman käsite on ollut ihan yksinkertaisesti hullunkurinen – milläs maatalon työt tehdään, jos lomaillaan?

Nautin itsekin työnteosta ja siitä, että saan olla tehokas, mutta siitä huolimatta akkujen latailu ei ole mielestäni niin kamala ajatus, kuin Sääskilammin väki antoi ymmärtää. Onneksi kohta kuitenkin taas alkaa ihana arki myös minulla!

Minä lomalla: appivanhempien veneellä ajelemassa pitkin Kallavettä.

PS. Pitäydyn muuten lukusuosituksessani: Koillismaa-sarja on kivaa luettavaa! Kakkososan Selkosten kansaa olen saanut pian luettua, ja pitäydyn tarkoituksella juonipaljastuksista, koska toivottavasti joku teistä lukijoistakin sen intoutuisi lukemaan! Iijoki-sarjan on lukenut edellisen blogini suosituksen perusteella todistetusti ainakin 2 ihmistä, ja olen tästä äärimmäisen iloinen.

Pps. Vaarini kirjoittamista rakkauskohtauksista en kyllä tykkää yhtään, ne tuntuvat jotenkin oudoilta. Eipä lempi onneksi hirveästi roihua Koillismaa-sarjassakaan.

Mahdollisuuksia

Tämän kirjoituksen inspiraationa toimi Koillismaa-kirja, jonka luin muutamassa päivässä heinäkuun puolivälissä.

Rakastin Koillismaa-kirjaa paljon enemmän kuin olisin voinut uskoa! Se houkutteli minut lukemaan koko kirjan samantien, ja nyt odotan jo innolla, että saan tarttua sarjan toiseen osaan. Maailmojen erilaisuudet mietityttivät minua nytkin, kuten myös Iijoki-sarjaa lukiessa.

2010-luvun ihmisen mahdollisuudet alkavat eriytyä jo aikaisin, ensin pienemmissä asioissa. Minkä valinnaisaineen otat koulussa? Mitä harrastat? Käytkö rippikoulun? Suuri valinta on edessä viimeistään peruskoulun jälkeen, kun ikäluokka hajaantuu eri lukioihin ja ammattiopistojen linjoille. Hyvin harva valitsee tässä vaiheessa töihin siirtymisen.

Aikuistuessa mahdollisuuksien määrä kasvaa entisestään. Mitä sitä tekisi isona? Niin rikkaiden kuin köyhienkin suomalaisten odotetaan nykyään tekevän jotakin hyödyllistä, sukupuolesta tai kotipaikaista riippumatta. Asuinpaikkaakin voi vaihtaa, halutessaan useinkin. Mikäs siinä – hyppää vain auton rattiin, lentokoneeseen, junaan tai bussiin. Koti-ikävää voi aina taltuttaa matkaamalla takaisin tai vaikkapa videopuhelun avulla.

Sain hetki ennen tämän kirjoituksen aloittamista luettua Koillismaa-sarjan avausosan, ja päällimmäisenä ajatuksena päässäni pyörii henkilöhahmojen saamien mahdollisuuksien rajallinen määrä. Niin moni 30-luvun selkosten kansasta menee naimisiin ja kituuttaa köyhyydessä, koska ei ole muita vaihtoehtoja. Muutama kirjan hahmo tekee hurjan teon ja lähtee rajan yli Venäjälle, jonka oloista tiedetään vain huhupuhujen perusteella. Maa, sen kieli ja asukkaat ovat vieraita.

Koti-ikävä tuntuu vaivaavan oikeastaan jokaista, enemmän tai vähemmän. Kirjan aikana syrjäkylille rakennettava maantie tuntuu symboloivan vahvasti muutosta ja uutta maailmaa. Ei ihme, että paikallinen erakko vieroksuu sitä. Nuorille avautuu nyt uusia mahdollisuuksia, joiden kehitys näkyy 2020-luvulle taittavassa Suomessa mainiosti.

Uusi luku-urakka on alkanut

Viime kirjoitukseni lopussa kerroin, että olen lähes kolmen vuoden tauon jälkeen aikeissa tarttua jälleen Päätaloon. Iijoki-sarjan lukemisen jättämä tympääntyminen hi-das-ta kerrontaa kohtaa on vihdoin väistynyt!

En suinkaan aio aloittaa Iijoki-sarjaa alusta, sillä vaarini tuotannossa riittää paljon muutakin luettavaa. Vaikka Iijoki-sarjan onkin vaarini tuotannosta varmasti parhaiten tunnettu osa, ehti hän kirjoittaa sen lisäksi reilut 10 muuta teosta. Mutta mistä aloittaa? Kysyin neuvoja paremmin Päätalonsa lukeneilta Facebookista faniryhmästä, josta sain laidasta laitaan suosituksia, kiitos niistä! Luettavaa riittää varmasti pitkälle syksyyn.

Ensimmäisenä päätin kuitenkin tarttua Koillismaa-sarjaan. Tämä viiden kirjan muodostama sarja oli minulle etukäteen hyvin vieras, ja fanien mielipiteet siitä tuntuvat vaihtelevan laidasta laitaan. Se on kuitenkin vaarini alkuvaiheen tuotantoa – vuonna 1960 julkaistu avausosa Koillismaa on vaarin toinen kirja – joten valinta tuntui melko luontevalta. Koillismaa-sarja on fiktiivinen, mutta kovinkaan hurjana ei vaarini mielikuvitus ole laukannut hahmoja ja ympäristöjä suunnitellessa. Päähenkilö Kauko on monella tapaa aivan kuin Kalle.

Minun oli tarkoitus kirjoittaa tänne havaintojani kirjasta jo avauslukujen jälkeen, mutta yllätyksekseni innostuin kirjasta niin, että olen nyt lukenut jo pitkälti yli sata sivua. Parempi siis kirjoittaa suosiolla kirja-arvostelu lopuksi. Vaikka teoksessa on paljon tutunoloiselta tuntuvaa niin kerronnassa, henkilöissä kuin tapahtumissakin, on kirja mielestäni kuitenkin todella mielenkiintoinen. Se on kirjallisuudentutkimuksenkin kannalta mielestäni kohtuullisen ansiokas, sillä erityisesti ympäristönkuvaukset ovat takuuvarmaa vaarini tarkkaa, aidontuntuista tekstiä.

Toivon jopa, että olisin aikoinani lukenut Koillismaa-sarjan ennen Iijoki-sarjaa! Olisin sillä tavoin todennäköisesti tottunut paremmin vaarini kerronnan laveuteen, joka järkytti minua aika paljon Iijoki-urakan alkuaikoina. Koillismaassa asia etenee kuitenkin tehokkaammin. Tätä teosta onkin helppo suositella ensi-Päätaloksi niille, jotka eivät vielä ole vaarini kirjoihin uskaltaneet tarttua.

Päätalo-krapulaisen koti-ikävä

”Aamulla tarkoitus klo 7 lähteä kohti Tamperetta, todellista ja 
lopullista kotiani kohti” – Kalle Päätalo, 12.7.2000 Kallioniemessä
.

Ylläoleva on katkelma meidän Taivalkosken mökkipäiväkirjastamme. Se on viimeisestä kirjoituksesta, jonka vaari sinne itse ikuisti. Äitini luki katkelman osana hienoa puhettaan Päätalo-viikon lukijatapahtumassa. Puhe, samoin kuin Antti Heikkisen ja Harri Mantilan esitykset (kiitokset muuten molemmille minunkin mainitsemisesta!) herätti paljon ajatuksia. Päällimmäiseksi nousi tällä kertaa kodin käsite.

Päätalo-viikolla käyminen on minulle kotoisimpia asioita maailmassa, ja minua harmittaa jo nyt se, että ensi vuonna en mitä suurimmalla todennäköisyydellä pysty menemään heinäkuun ensimmäisellä viikolla Taivalkoskelle. Kotoisuus syntyy tutuista ihmisistä, paikoista ja tietysti ohjelmasta.

Asialla on valitettavasti myös kääntöpuoli. Päätalo-viikkoon kuuluu valitettavasti myös kiire, joka johtaa olotilaan, jota otsikossa luonnehdin Päätalo-krapulaksi. Kun viikko on täynnä kiinnostavaa ohjelmaa ja tuttuja ihmisiä, jää jotakin väkisinkin väliin. Ja silti on sellainen olo, että koko ajan juostaan paikasta toiseen.

Olin Taivalkoskella tänä vuonna viikon: saavuimme sunnuntaina 30.6., lähdimme sunnuntaina 7.7. Tänä aikana otin vain yhden ainoan kerran ihan todella rennosti. Se tapahtui keskiviikkona, kun kävin mökkimme huonosti lämpiävällä saunalla ja istuskelin siellä niin pitkään, että äiti lähetti veljeni katsomaan, olenko tuupertunut. Muuten viikko oli siis täynnä laatuaikaa kiireisten ihmisten seurassa.

En ole kuitenkaan vielä kotona, vaan Taivalkoskelta jatkoimme kesälomaamme vielä Ylläkselle, jossa olemme viettäneet pari päivää ennen huomista matkaa takaisin etelään. Espooseen. Kotiin. Olen tällä hetkellä niin onnellinen siitä, että huomenna pääsen taas – vaariani lainatakseni – todelliseen kotiini, sillä sitä Espoo minulle on.

Sen miettiminen ei toivottavasti ole vielä ajankohtaista, onko Espoo minun lopullinen kotini, mutta vaarilleni Tampere jäi sellaiseksi. Hänen hautansa on jo lähes 20 vuotta sijainnut Tampereen Messukylän hautausmaalla aivan kirkon vieressä.

Todellisen kodin sijainnista huolimatta vaarin muisto eli kirkkaana tämän vuoden Päätalo-viikolla. Kylällä oli enemmän ihmisiä kuin vuosiin, ja olipa paikalla mediaakin esimerkiksi Aamulehdestä, Helsingin Sanomista ja Koillissanomista. Vaikka meidän perheestämme kukaan ei Taivalkoskella asukaan, on se vaarin ansiosta kuitenkin meille aina kesäinen varakoti, johon on ihana mennä. Kiitos Taivalkoski, jälleen kerran!

Ps. Ettei vain pääse unohtumaan – lupailin lauantaina Wanhan Myllyn terassilla, että olisin lähes kolmen vuoden tauon jälkeen taas valmis lukemaan hieman vaarini tuotantoa. Olisiko se Koillismaa-sarja seuraavaksi?