11.11.19 – 11.11.19

Jollain tavalla on mielestäni osuvaa, että vaarini suuri juhlapäivä osui kertakaikkisen tavalliselle, arkiselle maanantaipäivälle. Kalle Päätalo tunnettiin nimenomaan realistisen elämän kuvaajana, joten ehkä täydellinen tapa juhlistaa häntä on kirjoitella tätä tekstiä verkkarit jalassa rennosti löhöten.

Vaarini elämä toki ansaitsee juhlistusta, ja sitä tein viikonloppuna Oulussa, jossa järjestettiin kaksi hienoa tapahtumaa, juhlasymposeum ja matinea. Kuuntelimme viisaita puheita vaarista ja illalla nostimme maljan hänen kunniakseen, mutta menimme ajoissa nukkumaan. Tuuli oli oulumaisen kylmä ja meitä paleli, kun emme olleet osanneet pukea tarpeeksi lämpimästi päälle.

Tänään osa meidän suvustamme edustaa Tampereella, jossa järjestetään kaksi kilpailevaa tapahtumaa: Päätalo-ooppera ja Messukylän kirjaston perinteinen kahvittelutapahtuma. Itse en siis lähtenyt kumpaankaan. Sen sijaan täydennän nyt projektin, jota olen toteuttanut Twitter-tililläni viimeiset 11 päivää: kirjoitan vielä yhden syyn sille, miksi kaikkien kannattaisi lukea Kalle Päätaloa.

Siksi, koska Päätalon kirjallisuus on koskettanut läheisen jokaisen suomalaisen sukua. Tarinoita siitä, miten kirjojen avulla on käsitelty omaa pahaa oloa tai opittu ymmärtämään toisten kipua, on tuhansia. Toisten ihmisten näkökulmia elämään voi ymmärtää mitä parhaiten vaarini nöyrien, aitojen ja elämänmakuisten tekstien avulla.

Kiitos vaari työstäsi ja kiitos teille kaikille lukijoille.

Huomenna alkaa juhlakuu

Hei, nythän on lokakuun viimeinen. Pitäähän se jokaiselle kuukaudelle yksi blogipostaus kirjoittaa! Jos olen aivan rehellinen, niin istun tätä kirjoittaessani nollat taulussa kirjastossa, enkä meinannut muistaa tämän blogini osoitetta, kun päätin kirjoittaa. Löysin kuitenkin oikealle sivustolle (huh!) ja kirjoitan nyt muutaman ajatuksen Päätalo-aiheeseen liittyen.

100-vuotisjuhlakuu alkaa huomenna ja täytyy myöntää, että olen laiminlyönyt vaarin muistamista pahasti. En ole vieläkään esimerkiksi saanut luettua Karoliina Timosen Päätalo-kirjaa loppuun, vaikka se on ollut yöpöydälläni jo pari kuukautta! Olen kyllä lukenut kirjeitä satunnaisesti ja päässyt yli puolenvälin, mutta olen ollut niin väsynyt, että uni on aina vienyt voiton yhden kirjeen jälkeen, vaikka niitä onkin kiva lukea.

Vaarin juhlavuoden syksy on edennyt ainakin omasta mielestäni vauhdilla. Osa lehdistähän on ”juhlistanutkin” juhlavuotta painamalla lööppeihin seksiwau-otsikoita. En jaksa tähän aiheeseen kommentoida sen enempää kuin että en vieläkään ymmärrä, miten on mahdollista, että 1950-luvulla tapahtuneet seksiseikkailut vetävät lukijoita…

No joo. Kivoja, laadukkaitakin juttuja Päätaloon liittyen on tulossa mediaan lähiaikoina ja saattaapa jopa allekirjoittaneen kommentteja niistä löytyä. 🙂 Juhlistamme tietysti vaaria myös perheen ja suvun sekä muiden Päätalo-fanien kanssa: tulevana lauantaina kokoonnumme äitini luokse pienellä porukalla viettämään Kalle-iltaa ja seuraava viikonloppu (8-9.11.) meneekin sitten Oulussa, jossa paikallinen yliopisto on järjestänyt hienon tutkijasympossiumin.

Olen siis laiminlyönyt blogia pahasti, mutta eiköhän juhlakuukauden kunniaksi jotain tekstiä irtoa vähän säännöllisemmin. Uskoisin myös, että vaari olisi laiminlyönnin syihin ihan tyytyväinen, sillä olen opiskellut ja tehnyt töitä ahkerasti. Seuraavat pari viikonloppua kuitenkin juhlistetaan vaaria!

Ps. Mainos: Perustin Instagramiin työtilin, eli käykää seuraamassa @opevilja, jos Instagramia käytätte. Toki myös henkilökohtaista tiliäni @viljj saa seurata!

Kaksi blogikirjoitusta yhden hinnalla

Syksyn arki on todella iskenyt lujaa päälle, ja kaukaisilta tuntuvat ne rauhalliset heinäkuun päivät, joina luin tuntikausia Koillismaa-sarjaa sohvannurkkaan käpertyneenä.

Olin onneksi luvannut jo keväällä kirjoittaa Oulun yliopiston kirjaston Päätalo-juhlavuoden blogiin syyskuun tekstin, joten sain kirjoitettua tällekin kuulle jotakin vaariin liittyvää. Tekstini voi käydä lukemassa täältä.

Mutta miten ne ennen viihtyivät?

Sain Koillismaa-sarjan luettua joitakin päiviä sitten. Lukukokemuksen päättyminen oli loppujen lopuksi kuitenkin jonkinnäköinen antikliimaksi – luin kirjoja kamalalla innolla, mutta pettymys jäi käteen. Eihän tätä voi tähän lopettaa? Haluan tietää enemmän! Mitä muille henkilöille tapahtui? Mitä tämän jälkeen kävi?

No, kaunokirjallisuuteenhan tämä kuuluu. Kirjailija on lopettanut täysin oikealla hetkellä teoksensa, jos lukijalle jäi vielä nälkää ja hahmot saivat jäädä elämään omaa elämäänsä. Totuuden sanoakseni Koillismaa oli upea lukukokemus, jota suosittelen aivan kaikille!

Mustan lumen talvi oli monella tapaa helpoin Päätalo minulle, sillä 60-luvulle sijoittuvissa tapahtumissa oli jo paljon nykymaailman ihmiselle tuttua. Erityisen samaistuttavalta ja toisaalta huvittavalta tuntui kuvaus siitä, kuinka televisio saapui selkosiin. Menemättä sen kummemmin yksityiskohtiin (ei juonipaljastuksia!) tuo mystinen väline kietoo pauloihinsa niin nuorimman kuin vanhimmankin sukupolven, mutta kaikkia tämä ei kuitenkaan ilahduta.

Mitä viihde sitten on ollut ennen televisiota, vai oliko sitä edes? Ja puhun nyt nimenomaan selkosten kaltaisista köyhistä, jopa ankeista oloista, joissa ei ole liiemmin pitoja järjestetty. Sen on täytynyt syntyä pienistä levon hetkistä työnteon jälkeen ennen nukkumaanmenoa. Sen kaltaisesta viihtymisestä lienee nykyään turha haaveilla, kun puhelin houkutuksineen viihdyttää aamusta iltaan.

Päätalon juhlavuosi alkaa kääntyä vääjäämättä kohti huipennustaan, syksyä. Omalla kohdallani loppuvuodesta on tulossa kiireinen, enkä todellakaan valita. Saan opiskella vielä yhden vuoden ja tehdä sivussa mielekkäitä töitä, joten olen todella onnekas. Tuntuu, kuin leppoisan rauhallisista päivistä Taivalkoskella olisi kuitenkin taas kulunut vaikka kuinka pitkä aika. Kesä on lyhyt.

Minun on aika pohtia, miten toteutan syksyn aikana myös tätä Päätalo-blogiani. Seuraava, sangen luontainen aihe on kuitenkin jo valmiina: saan vielä tänä iltana käsiini ihanan Karoliina Timosen uutuusteoksen Kirjeitä Iijoelle. Palaan asiaan ihanan kirjaviihteen tiimoilta!

Myrskyn jälkeisen ajan jälkeen

Istun sohvalla. Tänään on vapaapäivä, mutta olen herännyt poikaystävän kelloon kahdeksalta, eli omasta mielestäni tosi aikaisin. Koillismaa-sarjan neljättä osaa, Myrskyn jälkeen -teosta, on enää reilu sata sivua jäljellä. Alan lukea sitä heti, kun poikaystävä sulkee ulko-oven perässään ja lähtee töihin.

Kirja loppuu kesken, mutta nousen vain lyhyesti mukavasta lukunurkastani. Haen makuuhuonesta Koillismaan viimeisen osan. Sen nimi on Mustan lumen talvi ja tiedän siitä vain sen, että siinä on hypätty ajassa eteenpäin parikymmentä vuotta. Mitäköhän Sammalsuon, Malisen, Sääskilammin ja Mäkisen perheille nyt kuuluu…?

Jossain vaiheessa havahdun. Olen uudessa kirjassa sivulla 97 ja kello on 11. Miten tämä on mahdollista? Kirja on, jälleen kerran, vienyt minut mukana mennessään, ja olen lukenut koko aamun. Minkäs sille mahtaa, kun nämä kirjat vain kiehtovat henkilöhahmoillaan ja ajankuvallaan. Eikä tämä ole maksettu mainos!

—————————————

Tähän asti tarina on ollut siinä mielessä tuttua, että siinä on kuvattu Iijoki-sarjan tapaisesti Koillismaan vaiheita 30-luvun alusta sodanjälkeisiin vuosiin. Mustan lumen talvi tapahtuu kuitenkin paljon myöhemmin, ja ainakin alussa keskeiseksi teemaksi vaikuttavat nousevan maaseudulta pois muutto ja kaupungistuminen laajemminkin. Nuorille ei ole töitä, eikä kaikkia houkutakaan maaseudun rankka urakointi, kun vaihtoehtokin on olemassa. Ne hahmot, jotka aiemmin Koillismaa-sarjassa elivät parhaita naiseutensa tai miehuutensa vuosia, ovat muuttuneet keski-ikäisiksi.

Tämä luku-urakka ei ole varsinaisesti ollut erityisen mieltäylentävä missään vaiheessa. Vaarini kirjoille tyypillisesti ilon hetkiä kuvataan lyhyesti, kun taas vihassa ja surussa ryvetään sivukaupalla. Työ on elämän keskeinen sisältö ja sitä ylistetään. Ihmissuhteista puhutaan kauniita sanoja säästellen. Tästä kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi kirjat pitävät otteessaan. Suokaa siis anteeksi, taidankin lukea vielä ihan hetken…

Onko se röökynä vielä näyttänyt tälle päivälle elonmerkkiä?

Aamiaista syötiin kahdeksan maissa. Isäntä, emäntä, palvelija, renki ja Perttu istuivat Sääskilammin keittiön pöydän ympärillä.

– Onko se röökynä vielä näyttänyt tälle päivälle elonmerkkiä?

Isännän kysymyksen jälkeen kaikki katsoivat Perttua.

– Nukkumaan tuo jäi, kun minä nousin, sanoi Perttu.

– Mitä se isä semmoisia. Anjahan on kesälomalla, sanoi emäntä

————–

– Ei siinä tainne isommin nälkä tulla, kun makailee sannikolla. Välillä käypi jäähdyttämässä ruppijaan järvessä… Ei tartte juuri syömään suksutella, kun heilut melkein puolitoista kellon kiertoa töissä, sanoi renki ja katsoi yrmeästi isäntää.

(Selkosen kansaa, s. 309)

Selkosen kansassa Sääskilammin vauraan talon elämä järkyttyy. Poika tuo mukanaan tyttöystävän, joka on kesälomalla! Kaupunkilaistyttö Anja on tullut selkosiin rentoutumaan, ja sekös paikallisia hämmentää.

Olen itse ollut tänään tasan kaksi kuukautta kesälomalla (olen siis opettaja, jos joku loman pituutta ihmettelee). Vaikka olenkin yrittänyt vähän olla tehokaskin esimerkiksi tätä blogia kirjoittamalla, en voi kuitenkaan kiistää, ettenkö olisi myös toden teolla LOMAILLUT. Olen nukkunut monena aamuna pitkään – usein kymmeneen, jopa yhteentoista. Olen makaillut rannalla, sohvalla ja terassilla sekä juonut viiniä ja nauranut läheisteni kanssa.

Koillismaa-sarja on Iijoki-sarjan tapaan työhulluuden ylistystä. Toisaalta maailma ja aika on ollut vielä sellainen, jossa kesäloman käsite on ollut ihan yksinkertaisesti hullunkurinen – milläs maatalon työt tehdään, jos lomaillaan?

Nautin itsekin työnteosta ja siitä, että saan olla tehokas, mutta siitä huolimatta akkujen latailu ei ole mielestäni niin kamala ajatus, kuin Sääskilammin väki antoi ymmärtää. Onneksi kohta kuitenkin taas alkaa ihana arki myös minulla!

Minä lomalla: appivanhempien veneellä ajelemassa pitkin Kallavettä.

PS. Pitäydyn muuten lukusuosituksessani: Koillismaa-sarja on kivaa luettavaa! Kakkososan Selkosten kansaa olen saanut pian luettua, ja pitäydyn tarkoituksella juonipaljastuksista, koska toivottavasti joku teistä lukijoistakin sen intoutuisi lukemaan! Iijoki-sarjan on lukenut edellisen blogini suosituksen perusteella todistetusti ainakin 2 ihmistä, ja olen tästä äärimmäisen iloinen.

Pps. Vaarini kirjoittamista rakkauskohtauksista en kyllä tykkää yhtään, ne tuntuvat jotenkin oudoilta. Eipä lempi onneksi hirveästi roihua Koillismaa-sarjassakaan.

Mahdollisuuksia

Tämän kirjoituksen inspiraationa toimi Koillismaa-kirja, jonka luin muutamassa päivässä heinäkuun puolivälissä.

Rakastin Koillismaa-kirjaa paljon enemmän kuin olisin voinut uskoa! Se houkutteli minut lukemaan koko kirjan samantien, ja nyt odotan jo innolla, että saan tarttua sarjan toiseen osaan. Maailmojen erilaisuudet mietityttivät minua nytkin, kuten myös Iijoki-sarjaa lukiessa.

2010-luvun ihmisen mahdollisuudet alkavat eriytyä jo aikaisin, ensin pienemmissä asioissa. Minkä valinnaisaineen otat koulussa? Mitä harrastat? Käytkö rippikoulun? Suuri valinta on edessä viimeistään peruskoulun jälkeen, kun ikäluokka hajaantuu eri lukioihin ja ammattiopistojen linjoille. Hyvin harva valitsee tässä vaiheessa töihin siirtymisen.

Aikuistuessa mahdollisuuksien määrä kasvaa entisestään. Mitä sitä tekisi isona? Niin rikkaiden kuin köyhienkin suomalaisten odotetaan nykyään tekevän jotakin hyödyllistä, sukupuolesta tai kotipaikaista riippumatta. Asuinpaikkaakin voi vaihtaa, halutessaan useinkin. Mikäs siinä – hyppää vain auton rattiin, lentokoneeseen, junaan tai bussiin. Koti-ikävää voi aina taltuttaa matkaamalla takaisin tai vaikkapa videopuhelun avulla.

Sain hetki ennen tämän kirjoituksen aloittamista luettua Koillismaa-sarjan avausosan, ja päällimmäisenä ajatuksena päässäni pyörii henkilöhahmojen saamien mahdollisuuksien rajallinen määrä. Niin moni 30-luvun selkosten kansasta menee naimisiin ja kituuttaa köyhyydessä, koska ei ole muita vaihtoehtoja. Muutama kirjan hahmo tekee hurjan teon ja lähtee rajan yli Venäjälle, jonka oloista tiedetään vain huhupuhujen perusteella. Maa, sen kieli ja asukkaat ovat vieraita.

Koti-ikävä tuntuu vaivaavan oikeastaan jokaista, enemmän tai vähemmän. Kirjan aikana syrjäkylille rakennettava maantie tuntuu symboloivan vahvasti muutosta ja uutta maailmaa. Ei ihme, että paikallinen erakko vieroksuu sitä. Nuorille avautuu nyt uusia mahdollisuuksia, joiden kehitys näkyy 2020-luvulle taittavassa Suomessa mainiosti.